Kirjoitin talvella yhteisöllisestä oppilashuoltotyöstä, jota koulupsykologit tekevät luokkien ja oppilasryhmien kanssa. Toinen, vähintään yhtä tärkeä osa yhteisöllistä työtä on toimiminen opettajien tukena.
Se, miten koulu toimii yhteisönä, vaikuttaa oppilaiden hyvinvointiin paljon. Esimerkiksi kiusatuksi tai syrjityksi tuleminen voi johtaa mielenterveyden järkkymiseen, kun taas hyvä ja kannustava luokkayhteisö voi vahvistaa terveen itsetunnon kehitystä. Yhtä lailla tärkeää on, kokeeko lapsi oppimisen iloa vai joutuuko kohtuuttomien vaatimusten eteen ilman riittävää tukea. Onkin olennaista, miten luokkien ryhmäytymistä tuetaan, miten tuki oppimisvaikeuksiin on järjestetty, millainen vuorovaikutussuhde opettajien ja oppilaiden välillä on tai miten kiusaamiseen puututaan.
Jokaisessa koulussa toimii niin sanottu yhteisöllinen oppilashuoltoryhmä, johon kuuluvat rehtori, erityisopettaja, kuraattori, psykologi, terveydenhoitaja ja opinto-ohjaaja. Oppilashuoltoryhmät seuraavat luokkien ilmapiiriä haastattelemalla opettajia ja oppilaita tai kyselyiden avulla. Tarvittaessa pohditaan toimia vaikkapa kiusaamis- tai työrauhaongelmien ratkaisemiseksi. Oppilashuoltoryhmien tehtävä on myös suunnitella koulun toimintatapoja kouluyhteisön ja oppilaiden hyvinvoinnin edistämiseksi sekä kriisitilanteiden varalta ja kiusaamisen ehkäisemiseksi.
Itse käytän oppilashuoltoryhmien kokouksissa noin puoli päivää viikossa. Tämä saattaa kuulostaa puuduttavalta, mutta tosiasiassa kokoukset merkitsevät aktiivista ajatustyötä: Miten koulun käytännöt vaikuttavat oppilaiden hyvinvointiin? Millaisia ryhmäilmiöitä luokissa tapahtuu? Mitä tunteita on haastavien tilanteiden takana? Peilaan kuulemiani asioita omaa psykologista tietoani vasten, ja kerron havaintoni toisille koulun ammattilaisille.
Opettajat konsultoivat koulupsykologia myös oppilashuoltoryhmän kokousten ulkopuolella. Usein kysytään esimerkiksi näkemystä siitä, onko oppilaan käyttäytymisestä syytä olla huolissaan tai miten oirehtivan oppilaan voisi ohjata avun piiriin. Joskus autan luokanopettajaa suunnittelemaan lapselle tukitoimia luokkaan tai erityisopettajaa lukitestien tulosten tulkinnassa.
Toisinaan keskustelen opettajien kanssa siitä, millä tavalla huolen voisi ottaa puheeksi vanhempien kanssa. Opettajan koulutus ei valmenna keskusteluun vaikeista asioista samalla tavalla kuin psykologin. Siksi tilanteen läpikäyminen ennalta voi antaa opettajalle varmuutta vanhempien tapaamiseen.
Melko tyypillinen konsultaation aihe on keskittymättömän lapsen tukeminen luokassa. Joskus koulutyöskentelyä saadaan helpotettua yksinkertaisillakin vinkeillä, jotka liittyvät esimerkiksi istumajärjestykseen, kuulosuojainten käyttämiseen, taukoihin tai palkitsemiseen. Toisinaan tukitoimien tehoa seurataan useammassa tapaamisessa ja saatan tavata opettajaa ja oppilasta myös yhdessä. Eräässä yläkoululuokassa toteutin yhdessä aineenopettajien kanssa useamman kuukauden mittaisen projektin, jossa sovittiin yhteisistä toimintatavoista luokan työrauhan parantamiseksi ja seurattiin niiden vaikutuksia systemaattisesti. Oppilaat lähtivät työskentelyyn mukaan innoissaan, ja tulokset olivat hyviä.
Konsultaatio ei ole opettajan työn johtamista tai ohjaamista vaan kahden ammattilaisen tasavertaista keskustelua. Opettajalla on pedagogista asiantuntemusta ja minulla taas psykologista tietoa lapsen kehityksestä ja erityisvaikeuksista. Konsultaatiotilanteessa yhdistämme osaamisemme luokassa ilmenevän pulman ratkaisemiseksi.
Konsultaatio ei myöskään ole työnohjausta, eikä siinä käsitellä esimerkiksi työssä jaksamiseen liittyviä kysymyksiä, vaan se keskittyy aina tietyn lapsen tai ryhmän pulmiin. Kuitenkin tilanteet luokissa voivat olla tunnetasolla hyvinkin raskaita. Siksi mahdollisuus pohtia hankalia työtilanteita toisen ammattilaisen kanssa saattaa samalla auttaa opettajan jaksamista.
Uskon, että jos todella haluamme vahvistaa lasten ja nuorten hyvinvointia, juuri yhteisöllisessä oppilashuoltotyössä olisi paljon mahdollisuuksia. Koulukiusattujen tai koulussa tukea vaille jääneiden lasten hoitaminen myöhemmin terapialla on yleensä hidasta ja työlästä. Paukkuja kannattaakin laittaa tällaisten ongelmien ehkäisemiseen ennalta. Toisaalta kouluyhteisön toimintakulttuuriin ei ole helppoa vaikuttaa, eikä yhteisöllisen oppilashuoltotyön tueksi ole tarjolla menetelmäkoulutusta ollenkaan samalla tavalla kuin vaikkapa yksilöterapioihin tai kuntoutuksiin.
Mielestäni yhteisöllisen oppilashuoltotyön menetelmien ja osaamisen kehittäminen olisikin tärkeää. Se voisi tapahtua esimerkiksi koulutusten, tieteellisen tutkimuksen tai oppilashuoltoryhmien säännöllisen työnohjauksen kautta. Toivonkin, että tämä tarve tunnistettaisiin niin yliopistoissa kuin oppilashuoltotyön johtamisessa.
Sote-uudistuksessa ehdotetaan koulupsykologien siirtämistä opetustoimesta maakuntiin sosiaali- ja terveysjohdon alle. Siirto aiheuttaisi suuren haasteen yhteisöllisen työn toteutumiselle. Onkin erittäin tärkeää huolehtia, että oppilashuoltotyön johtamisessa säilyy vahva ymmärrys koulujen todellisuudesta ja pedagogiikasta sekä yhteisöllisen ja ennaltaehkäisevän työn merkityksestä.