Koulupsykologin työstä tulee useimmille mieleen yksittäisten lasten ja nuorten tapaaminen vastaanottohuoneessa. Voikin kuulostaa yllättävältä, että yksilökeskustelut tai tutkimukset täyttävät omasta kalenteristani korkeintaan kolmasosan.

Vähemmän tunnettu mutta aivan yhtä tärkeä osa koulupsykologin toimenkuvaa on yhteisöllinen oppilashuoltotyö. Se on lakisääteistä työtä, jonka tavoite on edistää koko kouluyhteisön turvallisuutta ja terveellisyyttä sekä kaikkien oppilaiden hyvinvointia ja osallisuutta.

Koulupsykologin arjessa yhteisöllinen työ voi olla toisaalta opettajien tukemista ja konsultoimista, toisaalta työskentelyä oppilasryhmien kanssa. Tässä kirjoituksessa kerron jälkimmäisestä.

Omassa arjessani tärkein yhteisöllisen työn projekti ovat niin sanotut erilaisuusoppitunnit. Ne saivat alkunsa, kun eräällä koululla havaittiin kiusaamista, joka kohdistui erityisoppilaisiin. Päätimme yhdessä kuraattorin ja erityisopettajan kanssa suunnitella, miten voisimme antaa oppilaille tietoa esimerkiksi oppimisvaikeuksista ja lisätä heidän ymmärtämystään ja empatiaansa erilaisia oppijoita kohtaan.

Vuosien kehittelyn tuloksena on syntynyt viiden oppitunnin kokonaisuus, joka nykyään vedetään kaikissa kyseisen koulun kolmansissa luokissa. Tunneilla käsitellään oppilaiden kokemuksia erilaisuudesta ja oppimisen pulmista. Heille annetaan tietoa oppimis- ja tarkkaavaisuuden vaikeuksista sekä autismin kirjosta. Yhdessä pohditaan, millaisia tunteita vaikeudet herättävät ja miten kannattaa toimia, kun jokin asia on luokkatoverille vaikeaa. Vetäjinä toimivat kuraattori, erityisopettaja tai psykologi työparina, mutta luokanopettaja on läsnä ja osallistuu keskusteluihin.

Yksittäisiä oppitunteja olen pitänyt luokissa myös monista muista aiheista koulujen tarpeiden ja toiveiden mukaan. Esimerkiksi hiljattain kävin yläkoululuokassa oppilaiden omasta pyynnöstä kertomassa jännittämisestä ja keinoista sen kanssa pärjäämiseksi. Kun ilmiöviikoilla oppilaat ovat tutkineet tunteisiin liittyviä teemoja, olen osallistunut työskentelyyn pitämällä tietoiskuja tai keskustelemalla oppilaiden kanssa näiden tuotoksista. Tällöin tunnetaitokasvatus on nivoutunut luontevasti osaksi koulun arkea ja ilmiötyöskentelyä.

Joskus yhteisöllisen työn kohteena ei ole luokka vaan esimerkiksi kaveriporukka. Työskentely voi olla vaikkapa tavoiteohjelman laatimista joukolle kaveruksia, joilla on haasteita säännöllisen koulunkäynnin kanssa. Tällaiseen työhön voi liittyä kaverusten säännöllinen tapaaminen ja keskusteleminen koulunkäynnin tavoitteista ja esteistä.

Toisinaan olen osallistunut oppilaiden keskinäisten ristiriitojen selvittelyyn. Toki jokapäiväisessä koulun arjessa se on ensisijaisesti opettajien tehtävä. Psykologina olen voinut tulla mukaan ratkomaan erityisen hankalia riitoja, jotka useista opettajien johtamista selvittelyistä huolimatta eivät ole helpottaneet.

Yksi minulle mieluinen työmuoto ovat vanhempainillat. Pidän vuosittain ensiluokkalaisten vanhemmille luennon kouluikäisen vanhemmuudesta ja vastaavasti kahdeksasluokkalaisten vanhemmille murrosiästä. Tärkeää näissä illoissa on paitsi tiedon antaminen lapsen kehityksestä ja tarpeista, myös vanhempien keskinäinen keskustelu ja vertaistuki. Toivon, että tämäntyyppinen vanhempainvalmennus ehkäisee ongelmia lasten ja vanhempien vuorovaikutuksessa, ja koulu on luonteva paikka tavoittaa vanhemmat sitä varten.

Joskus minulta on kysytty, eikä tämäntyyppinen työ oppilasryhmien kanssa kuuluisi opettajille ennemmin kuin psykologille. Totta onkin, että opettajan rooli esimerkiksi tunnetaitokasvatuksessa ja kiusaamisen ehkäisemisessä on aivan keskeinen eikä koulupsykologi voi koskaan ottaa hänen paikkaansa oppilaille tärkeänä aikuisena, turvana ja luokkaryhmän luotsaajana. Siksi yhteisöllinen työ tuo harvoin hyviä tuloksia ilman, että sitä tehdään tiiviissä yhteistyössä luokan oman opettajan kanssa.

Toisaalta oma näkökulmani psykologina on moniin tilanteisiin hiukan erilainen kuin opettajan. Kiinnitän eri tavalla huomiota esimerkiksi tunteisiin ja vuorovaikutuksen ilmiöihin luokassa. Huomaan usein olevani luokassa aikuisista se, joka sanoo vaikkapa ”tuollaiset tunteet ovat aivan luonnollisia”. Koulupsykologin yhteisöllinen työ ei olekaan sitä, että psykologi tekisi jotain opettajan puolesta vaan että hän tarjoaa oman näkökulmansa ja osaamisensa opettajan työn tueksi.

Kun yksittäinen ihminen tulee psykologin vastaanotolle, toivoo hän usein uusia näkökulmia tilanteeseensa. Aivan samalla tavalla psykologin työ voi olla uusien näkökulmien etsimistä kouluyhteisössä yhdessä muiden aikuisten ja oppilaiden kanssa, mutta tarkastelun kohteena onkin kokonainen luokka, ryhmä tai kaveripiiri.