Helsingin sanomat uutisoi tänään Espoon kokeilusta, jossa oppilashuollon ja kouluterveydenhuollon työntekijöitä koulutettiin käyttämään nuorten mielenterveyshoidossa IPC-menetelmää.  Malli on ollut aiemminkin esillä julkisuudessa.

IPC-menetelmässä eli niin sanotussa interpersoonallisessa ohjannassa kyse on kuuden tapaamisen interventiosta, jolla voidaan auttaa lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsiviä nuoria. Espoon kokeilussa vuosina 2016–17 sen avulla pystyttiin vähentämään nuorten masennusoireita.

Poliitikkojen näkökulmasta IPC on houkutteleva ratkaisu mielenterveyshoidon puutteisiin. Menetelmäkoulutus on konkreettinen toimenpide eikä maksa maltaita. Espoon mallia onkin tarjoiltu myös muihin kuntiin keinona parantaa nuorten pääsyä mielenterveyspalveluihin.

Varovaisuus Espoon tulosten tulkinnassa on kuitenkin paikallaan. Tutkimusraportissa IPC-hoidosta osoitettiin kiistatta olevan hyötyä, mutta raportista löytyy myös muita kiinnostavia havaintoja.

Ensinnäkin Espoon kokeilussa IPC-hoitoja toteutui suunniteltua vähemmän, koska tutkimukseen sopivia nuoria ei löydetty tarpeeksi. Tutkimusraportin mukaan ”melko yleinen kokemus oli, että projektiin soveltuvia, lievistä tai keskivaikeista masennusoireista kärsiviä nuoria ei yksinkertaisesti tuntunut kouluilta löytyvän”.

Koulupsykologina en ole tästä kovinkaan yllättynyt. Lievästi tai keskivaikeasti masentuneet ovat vain pieni osa niistä nuorista, jotka hakevat apua oppilashuollon palveluista. Usein koulupsykologin vastaanotolle hakeudutaan, kun masennus on jo vakavaa ja vaatii koulun ulkopuolista hoitoa. Koulupsykologi kohtaa myös laajan kirjon muita ongelmia: esimerkiksi jännittäjiä, uupuneita, ahdistuneita, syömishäiriöisiä ja somaattisesti oireilevia nuoria. Masennuksen hoitoon kehitetty IPC-menetelmä sopii vain osalle avun tarvitsijoista.

Toinen kiinnostava tulos Espoon kokeilussa oli, että masennusoireet vähenivät yhtä paljon sekä IPC-hoitoa saaneella ryhmällä että vertailuryhmällä, joka sai tavanomaista psykologin, kuraattorin tai terveydenhoitajan keskusteluapua. Nämä ryhmät eivät olleet vertailukelpoisia, koska IPC-ryhmään valikoitui vaikeammin oireilevia nuoria. Kuitenkaan tutkimuksessa ei pystytty osoittamaan, että IPC toimisi masentuneiden hoidossa sen tehokkaammin kuin tavanomainen oppilashuollon työskentelyote, jota on käytetty kouluilla tähänkin asti.

Espoon kokeilun tärkein tulos onkin, että koulupsykologien tai -kuraattorien antama keskusteluhoito on ylipäänsä hyödyllistä ja voi auttaa lievissä mielenterveyden ongelmissa. Tämä on toki tuttua meille oppilashuollon työntekijöille, jotka olemme vuosikausia hoitaneet kouluilla nuoria ja nähneet, miten muutamakin käynti oikeassa kohdassa voi riittää masennuksen katkaisemiseen. Tapa, jolla IPC-kokeilua on käsitelty julkisuudessa, luo herkästi väärän mielikuvan, että lievien mielenterveysongelmien hoitaminen kouluilla olisi jotain uutta.

Kannatan lämpimästi sitä, että oppilashuollon henkilöstölle tarjotaan menetelmäkoulutuksia, jotka vahvistavat osaamista nuorten auttamiseen. IPC on epäilemättä yksi toimiva menetelmä. Se ei kuitenkaan ole ihmelääke, joka ratkaisisi hoitojärjestelmämme ongelmat.

Kouluissa ammattilaiset kohtaavat hyvin laajan kirjon inhimillisiä ongelmia. Siksi oppilashuollon työotteen täytyy olla laaja-alainen, jotta koulupsykologi tai -kuraattori pystyy kohtaamaan jokaisen nuoren yksilönä ja valitsemaan joustavasti hänen tilanteeseensa sopivan työskentelymenetelmän. Mielestäni ei välttämättä olekaan tarkoituksenmukaisinta kouluttaa kaikkia koulupsykologeja yhden tietyn menetelmän käyttämiseen. Sen sijaan saman työyhteisön jäsenille voitaisiin tarjota mahdollisuutta osallistua erilaisiin terapia- ja menetelmäkoulutuksiin, jolloin sisäisten konsultaatioiden kautta koko yhteisön osaaminen vahvistuu.

Toisaalta parhaistakaan menetelmäkoulutuksista ei ole hyötyä, jos jono koulupsykologin vastaanotolle venyy kahden kuukauden mittaiseksi tai terveydenhoitajan kaikki työaika kuluu lakisääteisiin terveystarkastuksiin. Jos halutaan lisätä lyhyitä mielenterveyshoitoja kouluilla, paljon menetelmää olennaisempi kysymys on, kuka hoidon antaa ja miten siihen löytyy riittävästi työaikaa.

Päätöksentekijöiden näkökulmasta on tärkeä tieto, että keskusteluhoidot kouluilla toimivat. Se ei kuitenkaan oikeuta väistämään ydinongelmaa: mielenterveyshoidon antaminen vaatii resursseja. Se, että koulupsykologi- ja kuraattorimitoitukset nostettaisiin suositusten tasolle, olisi jo paljon.