Taideprojekti, jossa Tampereen Patosillan rakkauslukkoja irrotettiin ja sulatettiin yhdeksi rautakimpaleeksi, kommentoi minusta pikkunäppärästi mutta ei ehkä kovin onnistuneesti julkisen tilan, omistamisen ja taiteen rajojen kysymyksiä.
Myöhemmin ryhdyin pohtimaan teosta feminismin kannalta. Tähän vaikutti tietoni tekijäryhmän toimimisesta rakkauden jakamisen nimissä. Lisäksi luin Tulvasta kirjoituksen, jossa teos tulkittiin yksityistä elämänaluetta kommentoivaksi, henkilökohtaisen politisoivaksi feministiseksi teoksi.
Elän melko normatiivisessa heterosuhteessa, jossa avioliitostakin on puhuttu. Ajelen kainalokarvani ja meikkaan. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen pukeutua röyhelömekkoon, jos hän sitä haluaisi. Tituleeraan myös mielelläni itseni feministiksi.
Juuri feminismini takia minua ärsyttää lukkotempauksen tulkitseminen feministiseksi teoksi. Teos tuhosi lukot tuomatta esille tarinoita niiden takana. Se tulkitsi niitä kysymättä, mitä kullakin lukolla edes haluttiin sanoa ja otti oikeudekseen antaa lukoille itse määrittelemiään merkityksiä. Sikäli kuin teko oli feministinen, se oli epäonnistunut sellainen. Ihmisten valintojen anonyymi, etäännyttävä ja ylenkatsova kritisointi ei vie feminismiä eteenpäin. Se on pelkkää vikojen osoittelemista, moraalipolitiikkaa pahimmillaan.
Tällaiset feministiset teot saavat minut kysymään, onko feminismi sittenkin elitistinen aate. Olenko feministiksi kelpaava, jos olen joskus ihastellut Patosillan rakkauslukkoja ja niiden symboliikkaa? Olenko sittenkin vähän alemman tason feministi, sellainen, jolla on vielä paljon opittavaa oikeasta feminismistä?
Tuntuu, että ollakseni sopiva feministiksi minun olisi vietävä loppuun eräänlainen normatiivinen feminismiprojekti. Tiedättehän: luopua korkokengistä, valokynästä ja karvanpoistohöylistä, elää ”vapaassa” pari- tai monisuhteessa tai ei suhteessa ollenkaan, haaveilla mieluummin vapaan kirjoittajan kuin opettajan urasta, lukea feminististä teoriaa, hävetä vähän sitä, että seurasin vuosikaudet Täydellisiä naisia ja kuljeskella tuhoamassa sitoutumisen symboleja.
Samanlaisia tunteita minussa herättää joskus vasemmistolaisuuteni: joku toinen tietää aina paremmin, millainen on kunnon vasemmistolainen. Se on sellainen, joka on lukenut marxilaista taloustiedettä ja osaa loputtomasti luennoida vakausmekanismeista. Tai joku proletariaatin sankariluottamusmies, jonka nenille ei yliopistoälykköjen pidä tulla hyppimään. Tai ehkä sittenkin se vallatussa talossa asuva fennovegaani, jolle yksikään poliittinen voitto ennen talouskasvusta luopumista ei merkitse mitään.
Mitä mieltä on sellaisessa vastarinnassa, jonka riveihin ihminen ei tunne kelpaavansa? Murskataanko patriarkaatti sillä tavalla, että kasvottomalla kritiikillä aiheutetaan ensin hämmennystä ja pahaa mieltä ja sitten toivotetaan tervetulleeksi rakentamaan yhdessä turhista ennakkoluuloista vapaata maailmaa?
Sukupuolijärjestelmän rakenteita, mukaan lukien parisuhdekäsityksiä, pitää ravistella. Feministit – samoin kuin vaikkapa vasemmisto tai ympäristöliike – kuitenkin ampuvat itseään jalkaan, jos he toiminnallaan pystyvät herättämään ihmisissä pelkkiä alemuuden ja kelpaamattomuuden tunteita.
P.S. Suosittelen myös tätä lemmenlukkoja käsittelevää kirjoitusta.