On vaikea kieltäytyä, kun ruudun takaa katsoo utuinen, hämmästyttävän pienen ihmisen silmäpari.

Tykkää ja jaa! Lahjoita! Yritykset mukaan!

875 grammaa -sivu on saanut Facebookissa tähän päivään mennessä yli satatuhatta tykkäystä. Sivulla kerätään yhdessä Lastenklinikan kummien kanssa rahaa keskoskaappeihin ja muihin lastensairaaloiden tykötarpeisiin. Kampanja on saanut  taakseen sekä yksittäisiä kansalaisia että yrityksiä. Kuka nyt haluaisi jättää liian aikaisin syntyneen lapsen ilman asianmukaista hoitoa?

Hyväntekeväisyydellä saadaan maailmalla paljon hyvää aikaiseksi. Ikävä totuus kuitenkin on, että nälkäpäiväkolikot ovat vain laastaria niihin märkiviin haavoihin, jotka parantuisivat vasta taloudellisen ja poliittisen vallan uusjaon myötä. Joka tapauksessa hätäapua tarvitaan maissa, jotka oireilevat pahiten maailman rakenteellisesta epätasa-arvosta. Sille, jolla on jano ja nälkä, on annettava vettä ja leipää.

Mutta Suomi ei ole raunioina. Meidän poliittinen järjestelmämme on kohtuullisen terve. Meillä ei kaadeta viljalasteja suohon tai rekrytoida lapsia sotilaiksi. Elämme demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa palveluihin pitäisi olla varaa ilman keräyksiäkin.

Miksi sitten keskoskaappeihin on haalittava rahat Facebook-tykkäyksillä? Eikö uudelle lastensairaalallekaan todella löydy rahoitusta ilman mainostoimistoja? Entä miksi ihmiset napisevat veroistaan mutta haluavat kuitenkin palavasieluisesti auttaa näitä pieniä potilaita?

Verojen maksaminen on tylsää puuhaa. Kukaan ei veroilmoituksen johdosta tule taputtamaan selkään ja sanomaan, että hienosti maksettu, sinulla sitä vasta on sydäntä. Verotus ja julkinen palvelujärjestelmä eivät käänny sujuvasti Twitterin hashtageiksi tai Facebook-tykkäyksiksi. Kotiin saa vain tylsännäköisen paperin, jossa yhteiseen kassaan kilahtanut summa ilmoitetaan ilman ainuttakaan tsemppipeukkua tai hurraa-huutoa.

Maksamillaan euroilla joutuu vieläpä kustantamaan kaikkea muutakin kuin keskoskaappeja: pyörätuoliliuskoja, tasoristeyksiä, vammaisten taksipalveluja, vastaanottokeskuksia ja tekoniveliä. Ei kiinnosta ketään.

Sairaan lapsen vanhemmalle ilmainen ripsienpidennys ja jalanjälkitatuointi!

Hyväntekeväisyyteen voi osallistua monella tavalla. Aina ei tarvitse edes lahjoittaa rahaa, vaan riittää, kun on tekemässä tätä juttua. Kodinelektroniikkamyymälä voi vuosi toisensa jälkeen lähettää lasten syöpäosastoille joululahjaksi kasan pelikonsoleita, ja veteraaniheijastin on näppärä tapa muistaa vanhuksia. Joku voisi sanoa, että veteraania auttaisi enemmän vanhuspalvelulakiin kirjattu tiukempi hoitajamitoitus, mutta se on liian poliittista, liian kaukana sen ilmaisemisesta, että mä oon tässä koko sydämelläni mukana.

Niin paljon kuin sitä toivoisimmekin, sairaat eivät kuitenkaan parane ja keskoset kasva aikuisiksi pelkällä hyvällä tahdolla ja tsemppimielialalla. Tai jos olen väärässä, osoittakaa minulle yksikin yhteiskunta, jossa on vapaaehtoisuuden ideaalilla päästy hyvinvoinnissa vaikkapa pohjoismaisiin lukemiin.

Miksi kuitenkin heidät, jotka vaativat palveluiden turvaamista verovaroin, tuomitaan kylmiksi ja tunteettomiksi byrokraateiksi, jotka haluavat ulkoistaa välittämisen?

Vastauksen löytää, kun hoksaa, ettei hyväntekeväisyydessä ole aina kyse auttamisesta ensinkään. Ei Olvi auta keskoslasten vanhempia millään tavalla, vaikka se lahjoittaisi heille vissyt ja limsat loppuelämäksi. Ainoa asia, mitä se saa aikaan, on hellä tunne kuluttajissa. Miten ihanasti tehty!

Keräyskampanjoiden juju onkin siinä, että vaikka olisi omalla toiminnallaan kaikin tavoin edesauttanut sitä, että hyvinvointivaltio keskoskaappeineen on pian historiaa, julkisuudessa voi esiintyä hyväntekijänä. Formulakuski voi maksaa veronsa Monacoon ja poseerata henkitoreissaan kamppailevan vauvan rinnalla Elämä lapselle -lähetyksessä. Hyväntekeväisyyttä kukin voi tehdä omilla ehdoillaan, mutta verotus on pakollista.

Lopputuloksella ei ole väliä, jos vain tekemisen meininkiä löytyy. Välittämiseksi voi nimittää mitä tahansa puuhastelua, jonka ainoa näkyvä tulos on mukana olemisen fiilis.

Hyväntekeväisyydellä ei pyöritetä kokonaista yhteiskuntaa. Keskoskaappikampanjoiden piiloviesti kuitenkin on, että hommat voidaan hoitaa tekstareilla, tykkäyksillä ja yritysten lahjoittamilla kylpylälomilla. Ja jos tämän viestin annetaan vaikuttaa verotusta ja palveluiden järjestämistä koskeviin asenteisiin, ollaan tuhon tiellä.

Suhtaudun varauksella ihmisiin, yrityksiin ja kampanjoihin, joille epämääräinen välittäminen on verojen maksamista mielekkäämpää puuhaa. Yksilökeskeisellä, vapaaehtoisuuteen perustuvalla välittämisideologialla Suomesta tehdään talkoohengen ihmiskoe. Sen tuloksena keskoslapset saattavat jäädä henkiin, mutta kuinka käy ihmisten, jotka eivät sovi Facebook-kampanjan mannekiineiksi?

Kannattaakin kääntää katse hetkeksi pois kampanjoista ja kysyä, minkälainen yhteiskuntasopimus varmimmin turvaa köyhimmille ja kipeimmille elämän edellytykset. Se ei ole järjestelmä, jossa kannustataan yksilöitä loistamaan omalla filantrooppisella erinomaisuudellaan. Se on järjestelmä, joka toimii ilman tykkäyksiä, ilman lahjoituksia ja ilman yritysten mainosteipeillä päällystettyjä happikaappeja. Siinä järjestelmässä välittäminen on velvollisuus eikä valinta.