Tämä päivä alkoi iloisissa merkeissä. Sain kuulla, että kunhan keväällä valmistun, minulla on kunnia viihtyä työelämässä seuraavat 53 vuotta! Niille, jotka nyt ynnäilevät minun olevan pikkuvanha viisitoistavuotias poikkeusyksilö, voin kertoa, että täytin pari viikkoa sitten 25 vuotta.

Yleensä työurakeskustelun äänitorvi on suuria ikäluokkia edustava hyväpalkkainen mies kuten Raimo Sailas (s. 1945) tai Jukka Pekkarinen (s. 1947). Tällä kehtaa äänessä oli keskustelun nuorempaa siipeä edustava Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen (s. 1958).

Vartiainen haluaa siis pidentää työuria. Minun kohdallani se tarkoittaisi työskentelemistä 78-vuotiaaksi. Kaikki naurahtavat nyt epäuskoisesti: eihän sellainen ole mahdollista, isovanhemmatkin eläköityivät jo viisikymppisinä. Mutta Vartiainen on vakavissaan. Jonkun on kannettava vastuu kestävyysvajeesta – näissä arpajaisissa vastuu lankesi minun ja ikätovereideni harteille.

Monet ottavat tehtävän ikävä kyllä nöyrästi vastaan: hyvinvointivaltio on pelastettava, ja sehän pelastetaan pysyttelemällä veronmaksukykyisenä kahdeksankymppiseksi. Pääsevät sitten lastenlastenlapsetkin hammaslääkäriin. Ikäryhmääni koskevat jo lamavuosista periytyvä köyhyys, opintoajan ja koulutusmahdollisuuksien rajaukset sekä edellistä sukupolvea huonompi elintaso. Eläkeikäkin nousee vielä, uskokaa pois.

Työurakeskustelun pahis on kuka tahansa tavallinen ihminen, sillä tavalliset ihmiset tekevät liian vähän töitä. He laiskottelevat vuositolkulla opiskelijoina, ovat töistä poissa ties minkä masennuksen ja uupumuksen takia ja pitävät ylityövapaita. Joskus he ihmettelevät, miksi ruuan, asumisen, terveyskeskuskäynnin ja bussilipun hinnat nousevat mutta palkat eivät. Tai miksi yrityksen johtoporras nostaa bonuksia, kun työntekijöitä potkitaan pihalle. Tai onko veronmaksajien rahoilla tosiaan pakko tehdä miljoonavoittoja yksityisille lääkärifirmoille.

Työuratalkoissa (2000-luvulla poliittiset päätökset ovat muuttuneet talkoiksi) luotetaan keppiratkaisuihin: rajoituksiin ja pakotteisiin. Työssä viihtymiseen, hyvinvointiin, johtamiseen, työntekijöiden autonomiaan, palkkoihin ja työehtoihin panostaminen ei kiinnosta, sillä nämä keinot tuottaisivat kustannuksia työnantajille. Puhe työajan lyhentämisestä tai työn uudelleenjaosta on suorastaan kerettiläistä.

Ajatus 53 vuodesta työelämässä lähinnä huvitti kunnes muuttui vihaksi. Sitten, jos esimerkiksi varallisuutta päätetään taas verottaa, pienimpiä palkkoja nostetaan selvästi, sosiaaliturvajärjestelmä uusitaan, 40 000 euron kuukausieläkkeiden maksu mikaelliliuksille lopetetaan, työoloja ja -ehtoja parannetaan ja kapitalismin vikojen korjaaminen veronmaksajien rahoilla lopetetaan, eivätkä rahat vieläkään riitä, lupaan kantaa korteni kekoon.