Uudessa peruskoulun tuntijaossa vähennetään uskonnontunteja. Uudistus on arvatenkin herättänyt keskustelua uskonnon asemasta perusopetuksessa. Samanaikaisesti on päädytty taas kerran väittelemään koko oppiaineen tarpeellisuudesta: Miksi kouluissamme edelleen opetetaan uskontoa? Eikö uskontokasvatus kuuluisi kodeille ja seurakunnille?
Ymmärtääkseni uskonnonopetusta perustellaan niin sanotulla positiivisella uskonnonvapaudella. Sen lisäksi, että ihmisellä on vapaus uskonnosta, hänellä on vapaus uskontoon. Oman uskonnollisen identiteetin kehittämiseen on siis oltava mahdollisuus myös koulussa. Uskonnonvapauden lisäksi uskonnonopetusta perustellaan usein kulttuurisilla syillä: ihmisen on hyvä oppia kolussakin tuntemaan sitä kulttuuripiiriä, johon hän on syntynyt. En kuitenkaan ymmärrä, miten nämä kaksi asiaa eivät voisi toteutua myös kaikille yhteisessä katsomusaineessa.
Valmistuttuani minusta tulee filosofian ja elämänkatsomustiedon ohella myös uskonnon opettaja. Erosin kirkosta heti 18 vuotta täytettyäni. En pidä itseäni kristittynä vaan pikemminkin olen jonkin sortin ateisti. En siis taida olla mikään uskonnonopettajan tyyppiesimerkki.
Päätös opiskella sivuaineena teologiaa ja hankkia siten uskonnonopettajan pätevyys olikin kieltämättä vähän vaikea. En ole nykymuotoisen uskonnonopetuksen kannattaja, mutta sivuainevalintaa tehdessäni järkeilin, että minusta tulisi ehkä sellainen uskonnonopettaja, jollaista olisin toivonut itselleni silloin, kun en omasta tahdostani huolimatta päässyt elämänkatsomustiedon opetukseen. Olin ateisti jo 8-vuotiaana mutta koska kuuluin kirkkoon, pänttäsin uskontoa vielä lukiossakin. Sellaista on uskonnonvapaus koulussa: kirkkoon kuuluvalla onkin vapaus vain uskontoon. Enemmän kuin oppilaan oma vakaumus (ajatella, sellaisiakin voi lapsilla ja nuorilla olla) merkitsee se, mihin kirjoihin nimi on aikanaan kirjattu.
Periaatteista ja sekulaarille länsimaalle sopivanlaisesta koulutusjärjestelmästä voisi toki kirjoittaa hyllymetreittäin, mutta uskonnonopetuksesa on myös käytännön ongelmia. Yhtenäiskulttuurin aikaa ei Suomessa ole nimittäin eletty ainakaan sataan vuoteen (jos koskaan), ja katsomuksellinen moninaisuus lisääntyy jatkuvasti. Koska oppilailla on oikeus saada oman uskonnon opetusta, heille on sitä myös järjestettävä. Esimerkiksi islamin opetuksen järjestäminen on kuitenkin aiheuttanut konfliktitilanteita opettajien, oppilaiden vanhempien ja kaupungin virkamiesten välille. Ongelman ytimessä on usein kaksi asiaa: opettajan persoona ja pätevyysvaatimukset sekä itse opetussisällöt.
Pätevän islamin opettajan löytäminen voi olla vaikeaa. Kuka tahansa uskonoppinut ei kelpaa, mutta muodollisesti pätevä opettaja ei aina miellytä oppilaiden vanhempia. Lisäksi vähemistöuskontojen, kuten islamin, kohdalla lupaus ”oman uskonnon opetuksesta” usein unohtuu: oppilaille päädytään opettamaan ns. yleisislamia, vaikka samassa ryhmässä saattaisi olla sekä sunnalaisia että shiilaisia. Luulenpa, että luterilaisia vanhempia saattaisi tympäistä, jos heidän lapsensa joutuisivat vaikkapa katolilaiseen opetukseen.
Uskonnonopetuksen lopettamisesta puhutaan jatkuvasti, mutta muutos on hidasa. Kaikille yhteisen katsomusaineen ympärillä käytävää keskustelua tuntuu dominoivan pelko suomalaisen kulttuurin rappiosta. Mitä siitäkin tulee, jos lapsia ei jaettaisi ryhmiin syystä, jota he eivät itsekään ymmärrä? Pitäisikö kristittyjen, muslimien ja ateistien välille luoda muka jonkinlainen keskusteluyhteys jo koulussa? Ja miten sen Suvivirrenkin sitten kävisi?