Tampere on hieno kulttuurikaupunki, jonne on keskittynyt laadukasta kirjallisuutta, teatteria, musiikkia ja myös paljon av-alan osaamista. Kansainväliset lyhytelokuvajuhlat / Tampere Film Festival, jotka järjestettiin tänä vuonna jo 53. kerran 8-12. maaliskuuta, on jo käsite ja sellainen tapahtuma, jonne riennetään kymmenistä eri maista. Usein elokuvaväen tapaamiset ovat yhtä tärkeitä kuin huippuluokan lyhytelokuvatkin.
Lyhytelokuvia – fiktioita, dokumentteja, animaatioita, kokeellisia filmejä – tarjotaan festivaalille sadoittain, jopa tuhansittain, joten esiraadillakin piisaa töitä. Valintakriteerit vaihtelevat, mutta laatu ratkaisee silti useimmiten. Pakko on myös keskittyä “filmihullunakin” johonkin: yleensä se tapahtuu kohdallani kansainväliseen tuotantoon, koska uudet kotimaiset lyhytelokuvat näkee ennemmin tai myöhemmin vähintäänkin televisiokanavilta, kansainvälisiä mestariteoksia Suomessa harvemmin. (Niinpä esimerkiksi Mika Kaurismäen ohjaama Hassisen Kone 40 vuotta myöhemmin (2023) ja Jouko Aaltosen kansalaisaktivismista kertova Miten korjata maailma? (2023) jäivät Tampereella näkemättä…)
Festivaalin nykyisten esityspaikkojen, Cine Atlas– ja Niagara-teatterien tarjonta mykistää silti juuri laadulla ja monipuolisuudellaan. Tosin on sanottava, että Cine Atlas (huipputekniikkoineen, toki!) sijaitsee valitettavasti sellaisen Koskikeskus-markkinakeskuksen syövereissä, että se ei vedä vertoja aikaisemmille miellyttäville lähinnä pelkkään elokuvaan vihkiytyneille festivaaliteattereille. Kilpailu tai kaupallisuus ei ole (ainakaan minulle tai monelle filmihullulle) ollenkaan tärkeintä sen paremmin Tampereella kuin Sodankylässä. Kuten usein, niin tänäkin vuonna palkituista Tre-elokuvista harva sattui olemaan mielifilmini.
Tampereen kansainvälinen sarja 2023
Kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon eli Grand Prix’n voitti Paul Dreyn ohjaama dokumentaarinen animaatioelokuva Das Rotohr (Saksa 2022). Elokuva nimettiin myös Tampereen palkintoehdokkaaksi European Film Awards 2023 -kilpailussa, ja festivaalin yleisö valitsi sen suosikikseen. Puolen tunnin dokumentti kertoo ohjaajan kehitysyhteistyöpestistä Senegalissa eikä anna välttämättä sairaalatyöstä yms. mitään ruusuista kuvaa. Se haastaa muistojen kautta myös kritisoimaan nykymallista kehitysapujärjestelmää.
Fiktioelokuvista palkittiin thaimaalainen Did it Hurt (2022), jossa perheväkivallan kohteeksi joutunut poika päätyy sittemmin nyrkkeilymestariksi. Nathan Limin ohjaus on koskettava. Lastansa pahoinpidellyt isä ei tajua tekemäänsä kysyessään pojaltaan tämän palatessa mestarina kotiseudulleen: “Sattuiko se?” – tarkoittaen thai-nyrkkeilyn väkivaltaa…
Kantaaottava festivaali
Kantaaottavia elokuvia saattoi nähdä halutessaan roppakaupalla. Teemoina olivat niin pakolaisuus, Ukraina, seksuaaliset vähemmistöt kuin naisten sorto monissa maissa. Eräs suosikeistani oli ukrainalaisen ohjaajan Kateryna Pavlyukin The Curtain (2022) kolmen sukupolven naisen muistoista kudottu kiihkoton lyhyt dokumentti, muistikertomus eri aikakausilta Ukrainassa. Toinen huikea tarina, luxemburgilaisen ohjaajan Cyrus Neshvadin The Red Suitcase (2022) kertoo fiktiivisesti siitä miten iranilaistyttö päättää riisua lentokentällä huivinsa ja paeta sovittua avioliittoa. Chileläinen dokumentti, Felipe Elguetan ohjaama Vertical Shadow (2022) käsittelee keskeistä pakolaisongelma a, maahanmuuttajien yksityselämää ja asumisahtautta Santiagon rakennustyömailla.
Hienoja yksittäisiä lyhytelokuvia olivat mielestäni myös ex-sosialistimaiden ns. spartakiadeista, siis työläisten joukkoliikunnasta kertova tsekkiläinen propagandakooste We Love Life (2022) tai mongolilainen pakolaistarina, tsetseeninomadin työttömyyttä ja elämänkohtaloa käsittelevä fiktio Yellow Bus (2022). Myös algerialainen, nuoren naisen mopedi-road movie läpi Pohjois-Afrikan The Moped and the Goldfinch (2022) oli näkemisen arvoinen kuten armenialainen, surumielinen, väkivaltaisen aviomiehen kiusaaman naisen, maanpakolaisen karkotuskohtalo , Crossing the Blue (2022)
Dziga Vertov Tuomiokirkossa
Tampereen elokuvajuhlien oheistapahtumien ehdoton huippu oli Tuomiokirkossa perjantai-iltana 10.3. esitetty mykkäelokuvan klassikko vuodelta 1929, Dziga Vertovin “kinoglaz” (=elokuvasilmä) -aiheinen Mies ja elokuvakamera. Se on hyvinkin kriittinen (ja harvemmin aikoinaan Neuvostoliitossa esitetty) kaupunkikuvaus sosialistisesta arjesta Harkovassa, Donbassilla, Kiovassa ja Odessassa. Tuomiokirkko oli tupaten täynnä ja urkujen säestämän elokuvaklassikon jälkeen kirkkosalissa aplodit jatkuivat pitkään: poistumassa oleva yleisö oli selvästi haltioissaan.
Öisinajattelija