Rikoskirjallisuus kiinnostaa aina. Opin lukemaan juuri koulun kynnyksellä 1957 ja ensimmäinen kansakoulun opettajani Laimi Pirinen Kannuksesta lahjoitti minulle palkinnoksi ”hyvästä lukutaidosta” Tarzanin pojan. Se oli huikaiseva lukukokemus. Tosin outoja nimiä ja paikkoja oli kosolti. Vuosi oli 1958. Sitä ennen olin lukenut vain Herätkää-lehteä ja Vartiotornia, äitini suosikkijulkaisuja. Jehovalaiset pelastivat perheeni talousahdingosta, mutta se on toinen tarina…
Olin lukenut 1957 myös ensimmäisen oikean kirjan. Muistan sen: Muumipeikko ja Pyrstötähti. Usein poissa liihottava isä tilasi Neuvostoliitto-lehteä, jossa oli hienoja valokuvia puimureista viljapeltoja perkaamassa. Sitäkin lueskelin ja hekumoin maasta, missä kaikki on hyvin ja aurinko paistaa aina – kuten Herätkää-lehdessäkin. Sittemmin mielenkiinnon kohteeksi tuli avaruus ja sankarihahmoksi kohosi Juri Gagarin. Voi olla, että nämä kaksijakoiset lapsuusmuistot veivät minut sittemmin opiskelemaankin Neuvostoliittoon. Jotakin parempaa kuin Kannus-Parsiala piti maailmalta etsiä. Löysinkö sen?
Kannuksen kunnan ”lainakirjaston” asiakkaaksi ilmoittauduin vuonna 1958.
Muistan yhä lainausnumeroni, joka kirjattiin aina lainakirjan takaliepeeseen: 818.
Kerran viikossa hain Mäkiraonmäen toisen kerroksen lainakirjastosta nipun lasten (seikkailu)kirjoja, joiden joukkoon eksyi jostakin syystä – nimen perusteella – Rikos ja rangaistus. Luin vain ensimmäiset sivut ja siirryin Pertsaan ja Kiluun… Raskolnikov sai odottaa.
Luen edelleen mieluusti rikoskirjoja, erityisesti kesällä. Muistan kauden, jolloin ahmin koko Matti Yrjänä Joensuun siihenastisen tuotannon. Sattui niin, että silloin asuin Kristianinkadulla, Liisankadun yläpuolella Helsingissä ja kirjailijan roolihahmo Harjunpää vieraili lähibaareissa ja kaduilla. Maantiede oli tuttua. Se merkitsi. Vuokraisäntä, kulttuuritoimittaja Juha Virkkunen, kantoi kämpille kassillisia uutuuskirjoja: mikä onni! Kävin oluella samassa baarissa missä Harjunpää!
Marina Tsvetajevan itsemurha
Suomalaiset kirjailijat ja tutkijat ovat olleet jopa hävyttömän innostuneita venäläisyydestä, Venäjän merkkimiehistä ja naisista, kulttuurista. Se on ymmärrettävää, naapuri kiinnostaa, entinen emämaa ja sen vahva kulttuuri.
Tästä aihepiiristä olen lukenut kesällä kaksi mahtavaa fiktiivistä elämäkertaa, jotka sisältävät myös rikoksen ja rangaistuksen tunnusmerkit, jonkun mielestä, ei minun… . Ne ovat tämän vuoden 2013 uutuuksia.
Runoilija Marina Tsvetajevan ainut raskauttava ”rikos” lienee itsemurha, jota eivät monet uskonnot hyväksy. Riikka Pelon Tsvetajeva-fiktio JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME ei tuomitse eikä rikosta liioittele.
JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME (2013) on pelkkää fiktiota, mutta arvelen silti, että kirjailija on tehnyt perusteellisen taustatyön. Fiktiivinen runoilija-elämäkerta ei pyri olemaan elämäkerta tieteellisessä mielessä ollenkaan. Se jopa rajoittuu runoilija Marina Tsvetajevan elämässä vain kahteen ”kauteen”. Eletään maanpaossa vuotta 1923 ja toisaalla Moskovassa sisäistä pakolaisuutta vuosina 1939-1941. Tsvetajeva oli huikea romantikko, naispuolinen Sergei Jesenin / Eino Leino, joka ei koskaan saanut eläessään oikeaa tunnustusta, ei edes sellaista kuten Anna Ahmatova.
Kohtalo oli äärimmäisen julma. Tsvetajevan pettivät kaikki läheiset, jopa aviomies (josta tuli loppupeleissä KGB-agentti) ja omat lapset. Voi kysyä, kuka teki sen ”rikoksen”? Kun Tsvetajeva palasi emigraatiosta Stalinin Venäjälle, ystävät olivat vähissä. Oikeammin lähellä ei ollut enää ketään. Silti hän kirjoitti monet huikeat romanttiset runonsa myös sisäisessä maanpaossa – aikana, jolloin leipäpala oli kultakimpaleen arvoinen, jolloin juuri kukaan ei häntä lukenut.
Vasta itsemurhansa jälkeen Marina Tsvetajeva tuli tunnetuksi, vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläislukija on ottanut hänet omakseen.
Joseph Brodskyn sanoin: ”Marina Tsvetajeva on1900-luvun intohimoisin runoilija”. Riikka Pelon elämäkerta, olkoonkin fiktiivinen, pääsee mielestäni lähelle Tsvetajevan sielunelämää. Romanttinen runoilija ja hänen tunne-elämänsä, sisäinen monologinsa elää romaanin joka sivulla.
Pushkinin kuolema
Hannu Mäkelän fiktiivinen elämäkerta Venäjän kansallisrunoilijasta Aleksander Pushkinista (1799-1837) edustaa sitä fiktiivistä elämäkertakirjoittamista, jota nykyisin Suomessakin harrastetaan kohtalaisen paljon. Muutamia laatuesimerkkejä: Hannu Salaman Ottopoika, Hannu Raittilan Marsalkka, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.
Viimeksimainittu on lähinnä Hannu Mäkelää. Sekä Pelo että Mäkelä ovat tehneet perusteellisen taustatyön. Kummankaan fiktiivinen runoilija-elämäkerta ei pyri olemaan elämäkerta tieteellisessä mielessä ollenkaan.
Hannu Mäkelän PUSHKININ ENKELI (2013) on kuvaus kansallisrunoilijan viimeisestä päivästä 1837 – päivästä, jona hän kohtaa kaksintaistelussa voittajansa. Pushkin oli varsinainen itsemurhakandidaatti, jolla oli takana ennen kohtalokasta odotettua ”itsemurhaansa” peräti 20 kaksintaistelua – ja naisihastuksia vaimon ohella oman ilmoituksensa mukaan ”113”. No, luku voi olla suudelmin suljettu, ei sänkyleikein yhdytty – aikaa kutakin! Mutta kaksintaistelusäännöt olivat sellaiset, ainakin Venäjällä, että ei niissä aina kuoltu. Ammuttiin reilusti ja kunnioitettiin haavoittunutta. Lukekaa Mäkelää!
PUSHKININ ENKELI ei yritäkään olla muuta kuin fiktiivinen, ja silti kaikki tarinassa esiintyvät nimet ja päiväykset taitavat olla aika hyvin tarkistetut.(?). Mäkelällä on ollut kummallisesti aikaa paneutua historiaan. Ja venäläinen vaimo numero ?=?? Venäjä-suhde on kehkeytynyt eri tavalla kuin monella kevyemmällä kirjailijalla. Venäjä häntä on kiinnostanut aina, lastenkirjailija Eduard Uspenskista alkaen. Matka itään käy Pushkinin kautta yhä syvällisemmäksi, väittäisin…
Molemmissa fiktioissa, siis Pelon ja Mäkelän, on otettu pohjaksi vain tietty ajanjakso kuvatun henkilön elämästä. Mäkelä tiivistää kaiken Pushkinin viimeiseen päivään. Se on vaativa lähtökohta, mutta erinomaisen palkitseva. On oikeastaan pelkästään hyvä, että Mäkelä ei kerro faktoja Aleksander Pushkinista ennen kuin viimeisillä sivuilla, eräänlaisissa viitteissä. PUSHKININ ENKELI on nimittäin aivan itsenäinen romaani erään kirjailijan lopun viimeisistä hetkistä, VIIME AJAN MIETTEISTÄ, ennen kuolemaa.
Öisinajattelija