Olen lueskellut tämän viikon alkupäivinä Matti Salmisen kirjoittaman elämäkerran, PENTTI HAANPÄÄN TARINA (2013) – ja saman miehen toimittaman Haanpää- novellikokoelman, ILMEITÄ ISÄNMAAN KASVOILLA (2013)
Tietokirjailija Matti Salmiselle suurkiitokset (hänen Haanpää-aiheinen haastattelunsa julkaistiin KU Viikkolehdessä joku viikko sitten… ), sillä nuo kirjat luettuani voin todeta, että vaatimaton Haanpää- ”tietoisuuteni” on kasvanut merkittävästi. Salminen on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut esiin paljon uutta lähdeaineistoa niin Haanpään elämästä, kirjoittamistyöstä, unohdetuista novelleista kuin viinasta ja naisistakin. Kuva Piippolan Suurmiehestä, Suomen viimeisestä maaseutukirjailijasta muuttuu kummasti…
ILMEITÄ ISÄNMAAN KASVOILLA julkaistaan ensi kertaa Haanpään toivomassa muodossa – ja novellit on siis kirjoitettu ennen vuotta 1933. Kokoelma on aivan ilmeisesti parasta mahdollista NOVELLI-kaunokirjallisuutta 1930-luvun alun lama-ajan Suomesta. Haanpään elinaikana julkaisematon NOITAYMPYRÄ täydentää tarinan…
Hienoa, että nämä eriskummallisia(kin) kielikuvia ja menneen maailman pula-ajan ihmiskohtaloita & persoonallisuuksia sisältävät ILMEITÄ-novellit on koottu lopultakin sellaiseksi paketiksi, jollaisen Pentti Haanpää itsekin hyväksyisi.
Porvarin jäniskoiran hurja temppu
Aikaisemmin kokonaan julkaisematon novelli HERRA TOHTORI, KIRKKO JA PORVARIN JÄNISKOIRA on kyllä (uskontokritiikissäänkin) ylittämätön:
Kun pappi kääntyy selin kirkkokansaan alttarilla, polvistuu ja alkaa rukoilla , ”porvarin jäniskoira” lähtee liikkeelle penkin alta ja kirkossa tapahtuu seuraavaa:
”Se lähestyi ja nuuhki, nuuhki papin mustan kauhtanan liepeitä. Lopulta se teki koiramaisen tempun: kääntyi ja kohotti toista takajalkaansa sielunpaimenen mustan liepeen yllä…”
Haanpään elämä
Matti Salminen osoittaa PENTTI HAANPÄÄN TARINASSA vakuuttavasti, kuinka Haanpäätä sensuroitiin. Novelleja toimitettiin tarkoitushakuisesti, valikoitiin tai jätettiin kokonaan julkaisematta – jopa kuolemanjälkeistä jäämistöä ”pahoinpideltiin” ja väärinkäytettiin. Asialla oli suurimmaksi osaksi Otavan kustannustoimittaja Eino Kauppinen, jäämistön yksinvaltainen hallitsija. Hämmästyttävää on sekin, etteivät myöhemmätkään Haanpää-tutkijat juuri vaivautuneet Piippolaan, kaivamaan esiin niitä tuntemattomia lähteitä, jotka olivat yhä saatavilla.
Salminen myös osoittaa, että Haanpää ei ollut mikään erakoitunut yksinäinen ”maalainen” tai peräkammarin poika, vaan erinomaisen sivistyneestä perheestä lähtöisin. Hänellä oli laaja ystäväpiiri – toki enemmän narreja kuin herroja. Isä, politiikassakin monessa puolueessa viivähtänyt kansankynttilä Mikko Haanpää oli mitä suurin poikansa innoittaja, tietolähde ja tarinankeroja. Toki Pentti tunsi jatkuvaa vastenmielisyyttä Helsingin herroja ja kulttuurieliittiä kohtaan. Vain Stadin Arska eli Arvo Turtiainen taisi oikeasti ymmärtää millaisesta lahjakkuudesta oli kysymys. Hänen muistosanansa Haanpään hautajaisissa ovat huikeata luettavaa.
Pentti Haanpään avioliitto oli pääsääntöisesti onneton. Hän ei halunnut edes sitä ainoata lasta, tytärtä, joka syntyi Aili-vaimon päätöksellä. Pentti yritti näytellä isääkin, mutta rimpuili vaimostaan irti moneen otteeseen, erityisesti elämänsä viimeiset pari vuotta. Ei onnistunut. Viina vei miehen, hetken lohtu. Edes salarakkaus ei pelastanut. Aili-vaimo oli aivan eri maata miehensä kanssa: uskonnollinen, sukunsa pauloissa ja rahanahne. Eikä tässä vielä kaikki. Hän halusi Pentin jopa kirjoittavan armeijasta ja sodasta sankaritarinoita isänmaan hyväksi. Kuvaavaa on, että Aili lähetti jatkosodan aikana Pentille rintamalukemisia – kirja oli Adolf Hitlerin MEIN KAMPF (???).
Ja toisaalta, Piippolasta välillä Helsinkiin ja Ouluun tai Lamujärvelle karkaileva Pentti Haanpää ei ollut Matti Salmisen lähteiden ja dokumenttien valossa lainkaan köyhä mies. Hän oli pikkutarkka menojensa suhteen, mutta myös bisnesmies, joka myi juttunsa ja novelliensa aihiot moneen kertaan eri lehdille. Hän myös sai apurahoja ja melkoisia summia kustantajaltaan, kirjoitustyöstään. Vasemmistolainen, ateisti ja pasifisti hän oli ilman muuta, koko elämänsä vähäväkisen maalaiskansan puolella. Tietyllä tavalla hän oli kenties Suomen viimeinen maaseutukirjailija…
Kuolema
Haanpää sai (todennäköisesti) vakavanpuoleisen sydänkohtauksen jo toukokuussa 1954, pyörryttyään kotonaan – puolitoista vuotta ennen kuolemaansa.
Lääkäritutkimusten mukaan aivoissa, sydämessä ja maksassa alkoi olla melkoisia jälkiä rankasta elämästä, siis fysiologisia muutoksia…
Haanpään viinankäyttö oli 1940-50-vaihteessa suht holtitonta: saattoi mennä viikon putki ryypiskellessä milloin missäkin korttiseurassa, muutama päivä selvinpäin ja jatkoa.. . Haanpäällä oli varaakin ryypätä, ostaa kesämökki Lamu-järven rannalta, vaimolleen auto , uusi talo jne – esimerkkinä olkoon vaikka puolen miljoonan eli n. 500 000 markan kustantajapalkkio (ylimääräinen!) kertamaksuna. Se oli oikeasti iso raha 1950-luvun alun Suomessa. Matti Salminen arveleekin, että voi olla, että Pentillä meni ”liian hyvin” ja liian lujaa, jotta kunnon tekstiä olisi syntynyt vielä viimeisinä elinvuosina…
Pentti ei ollut varsinainen naistenmies. Mutta hänellä oli SUURI RAKKAUSSEIKKAILU elämänsä parin viime vuoden ajan, kulttuuri-kommunistiaktivisti, Kiina-seuralaisen Aune Laurikaisen kanssa. Suhde oli ilman muuta intiimi. Salarakkaan kanssa tapailtiin harvakseltaan, ja tutustuttiin Pentin ainoan ulkomaanmatkan eli Kiina-reissun aikana. Rakkaussuhteesta saivat tietää molempien aviopuolisot tahollaan. Kirjeetkin kulkivat lopulta poste restantessa Oulun-Hgin väliä, koska Haanpään vaimo Auli oli saanut Pentin kiinni, lukenut hänen Aunelta saamiaan ensimmäisiä kirjeitä Piippolaan…
Haanpää hukkui paria viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä, syksyisellä kalastusreissulla vaimonsa siskon miehen kanssa. Hukkuminen tapahtui vain 130 metrin päässä IsoLamu-järven Pitkäsaaren rannasta. Päivämäärä oli 27.9. 1955 ja kellonaika 17-18. Vettä oli sillä kohtaa Lamussa vajaat kaksi metriä. Hukkumiskuoleman oikea syy veneen täytyttyä vedellä lienee tukeva humala, vähintäänkin puolitoistapulloa nautittua raakaa viinaa tuon tuulisen syyspäivän aikana. Todennäköisesti juotu oli enemmänkin. Kun Pentillä oli päällään sadetakki, sarkatakki, housut ja kengät, rantaan hän ei humalatilansa vuoksi selvinnnyt, vaikka hyvä uimari olikin…
NOITAYMPYRÄN Haanpää-aforismi siis toteutui kirjaimellisesti:
”Syvempiä kokemuksia, sanoi jätkä kun suohon upposi”
HUP ja KAMPEI?
Matti Salmisen mukaan Pentti Haanpää ei koskaan sanonut lasia nostaessaan kippis tai skool, vaan ”hup”.
Kiina-reissulla hän sai lempinimen MR KAMPEI, arvatkaa vain miksi?…tai lukekaa PENTTI HAANPÄÄN TARINA. Ja tervemenoa Piippolaan, Haanpää-museoon…
ps. Lamujärvestä nousee muuten edelleen kalaa, voin vakuuttaa!
Öisinajattelija