Animaation juhlavuosi

Suomalainen animaatioelokuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Se on pärjännyt Tampereen kansainvälisillä elokuvajuhlilla yleensä hyvin, pääpalkintojakin on tullut jopa kahdeksan kertaa. Voittajien sarjassa nähtiin muun muassa Heikki Prepulaa, Christian Lindbladia ja Katariina Lillqvistia. Myös vuoden 2014 Grand Prix meni animaatioelokuvalle, hyvinkin perinteiselle venäläiselle piirroselokuvalle. Siitä myöhemmin…

Kaiken kaikkiaan kotimaisessa loppukilpailussa oli mukana 40 lyhytelokuvaa. Ulkomaalaisesta tarjonnasta valittiin mukaan 61 lyhytfilmiä peräti 41 eri maasta. Kulttuurinen kirjo on melkoinen ja globaalin monikulttuurisuuden ymmärtämiseen elokuva on hyvä välikappale. Ilahduttavaa oli, että kotimaisen sarjan tekijöiden joukossa oli runsas joukko Suomessa asuvia ulkomaalaisia ohjaajia!

Kotimainen kilpailu

Tuukka Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät (2014) herätti jo ennakkoon melkoista keskustelua. Niin puoluesihteeri Taru Tujunen kuin presidenttipääosassa itseään esittävä Sauli Niinistö ovat yrittäneet puuttua elokuvan lopputulokseen ja sen esittämisoikeuksiin. Presidentintekijät ei anna Niinistön vaalikampanjasta mairittelevaa kuvaa, varsinkaan kun kampanjan vetäjiltä näyttää välillä menneen hermot…
Mutta monet Tampereen dokumentit olivat mielestäni paljon tärkeämpiä kuin presidenttipelin kuvaus.
Odotin paljon esimerkiksi Mikko Pielan Kuka välittää? Who Cares? -elokuvalta (2014). Se on miltei runollinen dokumentti asunnottomuudesta ja kurjuudesta Itä-Helsingissä. Filmi esitettiin yhdessä lastenkodissa kasvaneesta saamelaistytöstä kertovan Olgan (2013) kanssa, jonka on ohjannut Paul-Anders Simma.
Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen Näin unta elämästä (2014) oli tarina suomalaisista itsemurhista. Se ”…ei romantisoi tai tuomitse vaan muistuttaa, kuinka tärkeää ihmiselle on tulla nähdyksi ja kuulluksi”.
Sodankylän elokuvajuhlien johtaja, elokuvaprofessori Peter von Bagh kilpaili pitkästä aikaa myös Tampereella. Oulun vaiheista kertova Muisteja (2013) on ollut esillä jo monissa yhteyksissä ja kohonnut myös yleisön suosikiksi. Tampereella se ei menestynyt eivätkä Presidentintekijöiden tapaan monet muutkaan ennakkoon kohutut filmit.

Palkitut elokuvat

Tampereen 44. elokuvajuhlat tarjosivat laajan skaalan uutta lyhytelokuvaa Suomesta ja ulkomailta. Parikymmentä näytöstä myytiin loppuun.

Ehkäpä animaatioelokuvan juhlavuosi oli syynä siihen, että Tampereen festivaalien arvostetun Grand Prix -pääpalkinnon vei venäläinen, hyvin perinteinen piirroselokuva Bum-bum, dotsh rybaka (Bum-Bum, kalastajan tytär, 2013). Ivan Maksimovin ohjaus on hellyttävä tarina yksinäisestä kalastajasta ja norsunpoikasesta. Tuomariston perusteluissa mainitaan, että se on:
”yksinkertaisuudessaan ja inhimillisyydessään voimakas ja puhdas animaatioelokuva. Uskomattoman koskettavine ja runollisine kuvineen se jää elämään mieleen pitkäksi aikaa.” .

Silti rohkenen olla pääpalkinnosta eri mieltä, koska elokuvallisesti monet muut lyhytfilmit olivat sekä taiteellisempia että elokuvallisempia – kuten myös sisällöllisesti rikkaampia! Mutta: makuasiat ovat makuasioita eikä Tampereen kv-tuomaristo edusta ainakaan Öisinajattelijalle sen paremmin jumalan sanaa kuin kymmentä käskyä tai kaikkivoipaa elokuvatietämystä…

Erikoispalkinnon saaja animaatiosarjassa oli Kari Pieskä, jonka humoristinen Viis varpaista (2013) – piirrosilottelu lapsiperheen arjesta – kuittasi lisäksi kotimaisen kilpailun opiskelijapalkinnon.

Paras lyhyt fiktio oli tuomariston mielestä kanadalainen, Monia Chokrin ohjaama Quelqu’un d’extraordinaire (2013) ja dokumenteista ykköseksi rankattiin englantilaisen Emil Langballen Beach Boy (2013). Uskoisin, että molemmat valinnat olivat myös jonkin asteen kompromisseja ja monelle elokuvakriitikolle taatusti yllätyksiä. Sopivia marginaaliaiheita ne silti ovat. Kanadalaiselokuva kertoo omituisesta tyttöporukasta ja polttareista – ja englantilaisdokumentti Beach Boy seksiturismista Afrikassa.

Eniten erilaisia palkintoja keräsi kuitenkin Hamy Ramezanin ohjaama Paratiisin avaimet(2014). Ohjaaja asuu Suomessa, mutta hänen fiktionsa kertoo Iranin islamilaisen vallankumouksen ajasta. Se on selkeästi sodanvastainen fiktio ja kuvaa kahden veljeksen kohtaloa, joista toinen uhrautuu ja päätyy isänsä toivomuksesta lapsisotilaaksi. Paratiisin avaimet sai arvostetun Risto Jarvan palkinnon sekä kansainvälisen kilpailun yleisöpalkinnon. Myös nuorisotuomaristo valitsi sen festivaalin suosikikseen. Näihin arvioihin yhtyy myös Öisinajattelija, mieluusti!

Alle 30-minuuttisten elokuvien kotimaisen sarjan voitti Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellinen ja koskettava dokumentti Hätäkutsu (2013). Tuomariston mielestä “elokuva ilmentää hengenvaaraan joutuneen ihmisen syvimmät tunteet ainutlaatuisesti, ilman sensaationhakuisuutta. Kuva ja ääni täydentävät toisiaan täydellisesti”. Hätäkutsun aiheina ovat niin Estonian uppoaminen, perheväkivalta, hätäsynnytys kuin Oriveden kouluammuskelu. Elokuvasta jää epäilemättä mieleen esimerkiksi hätäpuhelimen vastaavan työntekijän asiaton kommentti soittajalle, jolla on ongelmia väkivaltaisen vaimonsa kanssa: ”Mitä, otatko siis naiselta pataan?”

Tampereen tärpit

Ilman palkintoa jääneistä lyhytfilmeistä kannattaa mainita muutamia. Nämä Öisinajattelijan valinnat ovat tietysti subjektiivisia, mutta yleisön reaktioista, jatkuvista taputuksista päätellen muutkin kuin allekirjoittanut pitivät seuraavista elokuvista.

Kotimaisen sarjan ohjaajan Miia Tervon lyhyt dokumentti Santra ja puhuvat puut (2013) oli monitahoinen ja kauniin runollinen kertomus rajan takaa. Samalla se on erikoislaatuinen lähikuva melkein satavuotiaaksi eläneestä runonlaulaja Santra Remsujevasta. Toteutus on osin animaatiotekniikkaa ja vanhoja dokumentteja hyödyntävä kokonaisuus. Venäjän Karjalan kylämaisemat loistavat värikylläisyydessä ja pienen tytön kertojan rooli on aivan hellyttävä. Päähenkilöä Santraa kamera kunnioittaa: hänen ei tarvitse esittää mitään muuta kuin itseään. Runonlaulu on verissä – ja myös ne tuhmemmat kalevalaiset riimit ovat paikallaan!

Mikko Pielan ohjaus Kuka välittää? Who cares? (2014) pureutuu nyky-yhteiskunnan laitapuoleen. Se on esseistinen kannanotto suomalaiseen köyhyyteen. Dokumentti kuvaa niin leipäjonoja kuin asunnottomuutta itäisessä Helsingissä. Itse asiassa Kuka välittää? oli harvoja selkeästi yhteiskunnallisia kotimaisia elokuvia Tampereella Jenny Timosen Lainassa (2013) -lyhytfilmin ohella. Timonen kertoo avoimesti oman henkilökohtaisen kasvutarinansa sijaisperheen lapsena.

Sodanvastaisista lyhytfilmeistä mieleen jäivät Der Untermensch (2013) ja Deserted / Kadoksissa (2013). Kanadalaisen Kays Mejrin ohjaaman Der Untermensch -”tanssielokuvan” taustalla on homoseksuaalien kohtelu sodan aikana. Se ei avaudu aivan helposti, mutta on kaikessa fyysisyydessään ja rujoudessaan sekä kamalaa että komeaa katsottavaa.

Israelilaisen Yoav Hornungin fiktio Kadoksissa oli Tampereen elokuvajuhlien koskettavimpia ja ”moraalisimpia” katselukokemuksia. Se olisi ansainnut vähintäänkin kunniamaininnan! Kadoksissa kertoo kahdesta nuoresta naissotilaasta, jotka suorittavat tehtävää erämaassa. Toinen kadottaa rynnäkkökiväärinsä, valehtelee ja pettää auttajansa. Sen seurauksena ammutaan vanha harmiton arabipaimen. Elokuvan roolitus on osuva: viattoman oloiset ja urallaan eteenpäin pyrkivät Israelin armeijan naissotilaat kuvaavat käytöksellään ja olemuksellaan syvällisesti militarismin ja sodan kauheuksia ja seurauksia.

Öisinajattelija