Joensuussa pitkään vaikuttaneet muusikko Edo Pennings ja valokuvaaja Sami Parkkinen ovat monelle pohjoiskarjalaiselle ja kulttuurialan harrastajalle ympäri Suomea tuttuja nimiä. Molemmat ovat kuuluneet tuttavapiiriini jo neljännesvuosisadan. He ovat aitoja kosmopoliitteja ja kulttuurin (suur)lähettiläitä!

 

Edo Pennings – muusikko

Edo Pennings (s. 1969) muutti Hollannista Suomeen ja Joensuuhun kesällä 1996, aloitti viulunsoiton kansanmusiikkiyhtyeessä Joen Sottiisi vuonna 1997 ja oli jo seuraavana vuonna kokoonpanon johdossa. Nyttemmin Joen Sottiisissa soittaa vaihtelevasti 15 muusikkoa ja myös laulaja on mukana porukassa. Ja tietenkin Edo myös opettaa kansanmusiikkisoitantaa Joensuun kansalaisopistossa. Viulunsoittajana hän on melkoinen virtuoosi!

Edo on siitä harvinainen “maahanmuuttaja” (termi sopii häneen harvinaisen huonosti!), että oppi kielen, siis suomen pikavauhtia. Nyt hänen karjalaismurrettaan ei juuri erota paikallispuhujista:

“ Muutin Joensuuhun kesällä 1996. Seuraavana keväänä vietin viikon Rääkkylän pelimannileirillä, jossa ’kukaan’ ei puhunut englantia. Oli pakko aloittaa puhumaan suomea. Vuoden siinä siis meni. Kielen oppiminen on jatkuva prosessi, kun en ole kieli-ammattilainen. Ihmettelemistä riittää vieläkin lähes joka päivälle…”

Kuuntelimme vaimon kanssa kesähelteisenä iltana 30.6. Joen Sottiisia Rääkkylän Kihaus Folk-viikolla, Koivuniemen rannalla. Edon viulun lisäksi kokoonpanossa oli mukana kaksi muutakin viulua, kaksi haitaria, mandoliini, kitara, harmoni, bassoviulu, bongot ja laulusolisti Maija Pänttönen. Karjalainen musiikki soi pelimannien otteessa ja viulujen siivittämänä kauniisti, “Joensuun Elliä” säesti kaukana kukkuva käki. “Joen Sottiisi” oli viimeisen kappaleen nimi, Edon oma sävellys, Mari Piiraisen sanoitus.

Rääkkylän Kihaus oli tänä vuonna “Kihaus Folk-viikko” (27.6.-4.7.2021). Se on kutistunut Kihauksen ja Värttinä -yhtyeen ajoista, sillä 1990-luvun lopulla, 2000-luvun alussa Kihaus vielä kilpaili suosiossa esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlien (sielläkin Joen Sottiisi on soittanut useamman kerran!) tai Haapavesi-Folkin kanssa. Kihauksen varsinaisista loiston päivistä ja tähtiesiintyjistä kertoo nyt tarkemmin Rääkkylän kirjastoon koottu pieni näyttely.

Mutta palataanpa vielä ystävääni Edo Penningsiin; hän kun on musiikkimies henkeen ja vereen, mutta myös aina avulias, monessa mukana ollut ja oleva kansalaisvaikuttaja! Kaiken lisäksi käsistään kätevä monitaituri muutenkin, Tunturi-mopojen harrastaja ja tietotekniikan osaaja, joka on lukuisat kerrat pistänyt jumittuneen tietokoneeni kuntoon. Ja tottakai, kun ostimme vanhan rellun, kevyen kesäauton 3 vuotta sitten, Edo oli se asiantuntija, jonka sanaan luotin koeajolla. Ei ole tarvinnut katua! Syksyisiä sieniretkiä olemme harrastaneet vuosikausia Joensuun Jaamankankaalle ja lähiympäristöön; sienimiehenäkin Edo on aikamoinen spesialisti.

Mikä sitten mahtaa olla Edon mielisoitin?

“Soitan pääsoitimena viulua ja mandoliinia, lisäksi kitaraa, huuliharppua, haitaria ja klarinettia. On sitten aina jotain muutakin pientä kuten nokkahuilu tai sello, jne … Kysymykseen mieluisesta soittimesesta ei voi oikein vastata. Kuin kysyisi ihmiseltä jolla on paljon lapsia, että kuka niistä on suosikkisi?”

 

Sami Parkkinen – valokuvaaja

Sami Parkkinen (s. 1974) aloitti uransa valokuvaajana (elokuvantekijänäkin ) Joensuussa. Hän kuvasi paljon rock-porukkaa, erilaisia henkilö- ja luontotutkielmia ja venäläistä kaupunkimaisemaa myös rajan takana, Petroskoissa. Teimme yhdessä muutaman lehtijutunkin. Muistan elävästi Venäjän Aika-lehdessä julkaistun tekstimme ja Samin upeat kuvat Petroskoin kansansaunoista! Niissä kun piti haastatella ja liikkua kameran kanssa niin sanotusti “aatamin asussa”.

Sittemmin kasvanut maine ja puoliso veivät Samin Joensuusta Helsinkiin – ja maailmalle. Nyt hän on Helsingin Kansallismuseon näyttelyvieras, valokuvanäyttelyä Isä ja poika voi käydä katsomassa aina syyskuun 2021 alkuun saakka.

Kansallismuseossa valokuvia on viitisenkymmentä (mukana pari veistosta ja videoteoskin) ja ne ajoittuvat Arvi-pojan syntymästä vuonna 2012 nykyaikaan. Kapaloissa vakavana pötköttävä vastasyntynyt vauva on näyttelyssä kunniapaikalla, aivan kuin kehdossa.

Vuodet vierivät ja kasvun myötä Arvinkin piirteet muuttuvat, mutta Sami Parkkinen osaa kyllä löytää pojastansa olennaisia asioita, luovuutta ja anarkismia sekä ilmeitä ilosta suruun, ankeisiin maanantaiaamuihinkin. Mieleenjääviä otoksia Arvin elämästä on paljon: jousellakin voi ampua väärinpäin ja klassikkoveistosta matkia poseeraten. Osiin valokuvia on tullut mukaan elävöittäviä, alle kouluikäisen pojan piirroksia. Monissa kuvissa ollaan luonnossa, veden äärellä tai metsässä

Ohessa muutama mieleenjäänyt otos: herkimmillään Sami ja Arvi ovat ilmapalloineen isokokoisessa näyttelyn nimikuvassa Isä ja poika ja Arvi puolestaan huomiotaherättävässä ja muistaakseni palkitussakin puolikuvaportretissa Arvi (vuodelta 2014), jossa pojalla on aivan liian iso venäläistyylinen (?) sarkamantteli harteillaan.

Samin eriaiheisia näyttelyjä on ollut esillä monessa maassa , Ranskasta Venäjälle, ja valokuviakin useassa suomalaisessa taidemuseossa. Hän sanoo Kansallismuseon näyttelytekstissä kokevansa 8-vuotiaan lapsen isänä ihmiskuntaa ja ympäristöä koskevat uhkakuvat voimakkaasti ja ottavansa niihin kantaa: ei kuitenkaan osoittelemalla ongelmakohtia, vaan luomalla toivoa paremmasta maailmasta.

Näyttelyteksti kertoo olennaisen: “Huoli lapsesta on osa vanhemmuutta, mutta niin on toinen ääripääkin: ilo, rakkaus, huolettomuus ja leikki. Leikki on se lapsuuden supervoima, josta myös Parkkisen taideprojektin teokset ovat syntyneet. Sarjan varhaisimmissa valokuvissa lapsi ei ole kamerasta tietoinen, mutta varttuessaan Arvista kasvaa aktiivinen osallistuja, jonka kanssa teokset syntyvät yhdessä. Teosten pohjana onkin usein jokin Arvin keksimä leikki, joka on myöhemmin esitetty uudelleen kameran edessä”.

Mielestäni Samin näkökulma on kuvata lapsenomaista iloa, riemua, luovuutta ja rauhaa. Isyyttäkin Arvi-tutkielmat painottavat; ne valokuvat, joissa isä on välillä läsnä.

Öisinajattelija