Elämää tyhjiössä: elokuva-arvostelun kevyt konteksti
Aleksi Salmenperän uusin elokuva Tyhjiö saattaa olla vuoden paras kotimainen. Ainakin tähän mennessä.
Ainakin se on erikoisin jo tuotantoprosessin ja rahoituksen suhteen.
Tyhjiötä tehtiin vuosia, aina kun päänäyttelijöillä oli luppoaikaa. Rahoitusta ei edes haettu, vaan lähdettiin kuvaamaan ennen lupausta finansseista. Se on harvinaista, varsinkin elokuvateollisuudessa, missä hommat eivät ole yleensä halpoja.
Uskoisin, että – kuten useimmiten Aki Kaurismäen filmien suhteen – tässäkin elokuvassa tärkeintä on ohjaajan elämässä kiinni oleva idea, tekemisen vimma, sanoma ja näyttelijäkokonaisuus.
Rooleja on kolme: luomisvoimansa menettänyt Kirjailija (Tommi Korpela), hänen kovaa uraa kiipeävä NäyttelijäVaimonsa (Laura Birn) ja tarinan loppupuolella kuvan valloittava Finlandia- Korpikirjailija (Hannu-Pekka Björkman).
Vuosia kestäneen prosessin ja aika ajoin toteutettujen kuvausten aikana Suomen parhaat näyttelijät (?) ovat sopivasti “kypsyneet”, roolinsa sisäistäneet ja jopa (lehtikirjoitusten perusteella) elävät ne myös oman hlö-kohtaisen elämänsä vaikutuksesta. Näin minä mieluusti ainakin uskoisin, elokuvan iholle tunkevaa ilmaisua tulkitsisin.
’
”Tyhjiössä on perustarinan ohella herkullisia vinkkejä kotimaisen elokuvan ja televisiotuotannon ns. viihdeputken rappioon ja siihen miten raha ja kevyesti saavutettava maine ratkaisee lahjakkaankin ihmisen uran. Jokamies ja nainen, viihdeteollisuudessa erityisesti, miettii kuumeisesti usein, millä keinoin fyrkkaa ja mainetta irtoaisi maailmalla, esim elokuvassa rapakon takana, Hollywoodissa. Tai ainakin sen kainalossa.
Kun siellä sitten päätyy hetkeksi otsikkoihin , mutta tusinatuotantoihin, krapula voi olla kammottava.
Näistä Tyhjiön sivujuonista ei ole paljon kirjoitettu, mutta Öisinajattelijalla ei ole silti paljon lisättävää niihin elokuvan loistaviin analyyseihin, jotka luin Karjalaisesta (Jussi Virratvuori) ja Kansan Uutisista (Jouko Huru). Samaa mieltä on helppo olla.
Tyhjiön hohtoa
TYHJIÖ on klassikkosukua. Voisi vaikka kuvitella ohjaaja Aleksi Salmenperän kelailleen itseään suurempia filmejä, esim HOHTOA (?). Ei tuloksena ole ihan yhtä karmeanraadollinen tarina, mutta lähelle tuleva.Tyhjiön teema on sama kuin Hohdossa, kirjailijan tyhjiö: ne luovuuden loppumisen tyhjät sivut, jotka ovat kauhuelokuvan tuntijalle tuttuja Stanley Kubrickin klassikosta. Siinä mennään turhautumisen ja tyhjiön äärirajoille, Tyhjiössä väkivalta ei saa sentään sellaisia tappavia muotoja kuin Jack Nicholsonin tähdittämässä Hohdossa.
Mutta lähellä ollaan, Tyhjiössäkin “, taiteilijaperheen” kateutta ja irvailua on senverran, jotta nykyään sitä jo perheväkivallaksi kutsuttaisiin. Kysymys kuuluu: kumpi nostaa opikeusjutun – mies vai nainen. Kannattaa katsoa. Tyhjiö pistää miettimään: “MeToo”.
Siksi jään ihmettelemään ohjaajan kompromissia, kevyttä onnellista loppua (vaiheessa missä mustavalkoinen kuvaus muuttuu värilliseksi). Nyt mennään taas helpoimman mukaan kuten IKITIESSÄ. Vaikka asia ei tietysti minulle kuulu, kysyn elokuvataiteen nimissä: miksi ihmeessä juuri sanottu ja kuvattu tragedia pitää vesittää hollywood-tyylisesti, ns. onnellisella lopulla, mikä niittaa kaiken upean tarinankerronnan roskaelokuvan perinteeseen…(???). Pitäisi muistaa Juicen kuuluisa riimittely: ei elämästä selviä hengissä.
Tyhjiön …tai tyhjän sivun poiston keinoista
Älä lue tätä, ellet halua kuulla Öisinajattelijan könkköjä kertomuksia tyhjästä sivusta, josta niin monet kirjailijat ovat kärsineet. Pointti voi olla liiankin läheinen, koska kirjoitan itsekin, yhtä ja toista, en vain tätä blogia.
Aika vähän silti itse tiedän siitä, miltä tuntuu kun tekstiä ei oikeasti synny. Mutta ymmärrän elokuvan keskeisen pointin luovan työn tekemisen kauheuksista:KIrjailija (Tommi Korpela) murjottaa ja mulkoilee aidosti, joskus vähän roolinsa vankinakin kuten Matti Pellonpää yksiulotteisesti Kaurismäki-leffoissa.
Korpikirjailija (Hannu-Pekka Björkman) käy Tyhjiössä sellaista henkien taistelua menestyneenäkin, että koskettaa diletanttiakin. Niin totta , niin totta. Kaiken lisäksi huikean sisältä eli munaskuista käsin näytelty Björkmanin Korpikirjailija osoittautuu mainettaan paremmaksi, rehelliseksi, muita(kin) kuin omaa persettään ajattelevaksi. Siinäpä yksi Tyhjiön hienoista opetuksista, joka muuttaa kokonaiskuvaa. Kyllä näitä elokuvia tarvitaan, joissa henkilö ei ole vain musta tai valkoinen. Mieluusti kehun juuri näyttelijätyötä.
Ja sitten se Tyhjä sivu? Se on se fiilis kun ei koneen ääressä teksti luista. Siinä istut ja odotat jumalallista inspiraatiota etkä tiedä saatko iltapäivän dead line-jutun valmiiksi, kuittaatko vai huijaatko saamaasi ennakon ja valehtelet luuriin että: “pientä viilausta valmis”. (Selvennykseksi: tämä ei ole Öisinajattelijan elämää, vaan kuulopuheita…). Kyllä Tommi Korpela roolinsa vivahteet taitaa. Upeaa…, myös se kateuden kuvaus.
On rankkaa olla välistä dead line-kontrollin orja, tietää että juttu (“muista max 3000 merkkiä”) odottaa silloinkin kun haluaisit vähän enemmän, perusteellisemman ja laadukkaamman. Ei aikaa, ei tilaa, nykyisin ei edes saa kirjoittaa laatua…
Noh, viisas freelancer lepää ennen kuin pohjaanpalaaja – usein sama fiilis kuin konkarikirjailijalla.
Eli: Mistä tulee tyhjän … tai tyhmän…sivun kauhu? Tein haastattelukierroksen lähiympyröissä. Tässä vastauksia:
Tyhjiön selviytyjät ja keinot
Pitää reilusti irtaantua, ota reipas juopotteluputki…
Pitää lähteä luontoon, tehdä elämysmatka ja rentoutua..
Pitää hieroa kirjoitustyössä jumittunutta selkää, antaa vaimon hieroa, koskettaa
Pitää mennä kiivaan työrupeaman mahdollistaneen rakkaan luokse, halata ja pyytää anteeksi menetettyä aikaa…
Pitää aloittaa uusi elämä, täysin uusi harrastus, mennä merille…
Pitää muuttaa Lappiin, joutomaalle, Eiraan tai Inariin…
Pitää tehdä koko elämänrutiini toisin kuin kirjoittaessa…
Pitää kuoria peruna kerrallaan, siitä se teksti syntyy…
Pitää pitää tiukka linja ja kirjoittaa koko ajan vähintään kaksi liuskaa päivässä, mistä tulee, reippaat 700 sivua vuodessa. Siinä on sivuja stilisoida…
ps.1 oikeastaan tuo viimeinen neuvo tyhjän sivun täyttämisestä ansaitsee tekijän paljastamisen. Kun väsäsin Joensuun (silloisessa) yliopistossa lisuria 20 vuotta sitten, nykyinen emeritus-professori , suuresti arvostamani historianfilosofian ja liikuntahistorian spesialisti Antero Heikkinen lausahti kerran aamiaispöydässä, vai oliko se tutkijaseminaarissa?, että kannattaa aina kirjoittaa ne pari liuskaa päivässä, vaikka ne tuntuisivatkin jälkikäteen surkeilta.
ps. 2 Anteron ohje on ollut kullanarvoinen neuvo, jota yritän noudattaa aina silloin tällöin kun teksti ei perskules kulje. Naputtelen niitä näitä, vaikka blogeja ja kirja-arvioita…Luen , luen ja naputtelen… Antero Heikkisen ohella hyvän neuvon antoi myös monien keskenjääneiden hautuumaa-projektini johtaja , tohtori Ilkka Liikanen: “Pena, peruna kerrallaan”.
Silti pitää sanoa, että rehellisyyden nimessä en ole lähimainkaan aina onnisunut hyviä neuvoja noudattamaan: ihminen on kuriton, arvaamaton ja …laiska. Niin minäkin.
Öisinajattelija