Fasismi erilaisine ilmenemismuotoineen oli maailmanlaajuinen uhka 1930-40-lukujen taitteessa. Ilmiönä sitä on analysoitu, ihmetelty ja tutkittu paljon. Kohteina ovat olleet pääosin Hitlerin Natsi-Saksa ja Mussolinin fasistinen Italia. Myös Francon Espanja, keisarillinen Japani, ”lapualainen” Suomi ja monet muut pienet Euroopan maat ovat saaneet kärsiä fasismin eri muodoista.
Voiko fasismi vielä elpyä ja esimerkiksi diktaattorien kauhugalleria pikku-hitlereineen toistua EU-Euroopassa tai jossakin muualla? Voiko koko kansakunta jossakin historiansa vaiheessa taantua tai tyhmistyä? Noin vain, muutamassa vuodessa tai aivan yhtäkkiä? Sokeutua yksiulotteisen ideologisen pakkosyötön, yksilökultin, joukkohysterian ja terrorin yhteisvaikutuksesta.
Kyllä kai niinkin voi käydä. Saksa ja Venäjä 1930-luvulla ovat jonkimmoinen esimerkki joukkohysterian ja kauhun terrorin yhdistetystä voimasta. Ne ovat olleet tutkimuksessakin niitä case study-tapauksia, joiden selittämiseen vain yhdenlaiset syyt eivät tunnu riittävän.
Tuoreempiakin esimerkkejä löytyy. On miltei paradoksi, että fasistiset nuorisoryhmät ovat niin äänekkäitä juuri 2000-luvun Itä-Euroopassa, itäisessä Saksassa ja Euroopan puoleisella Venäjällä – alueilla, jotka ovat eniten toisen maailmansodan kauhuista, fasismista ja natsivallasta kärsineet. Unkarissa Jobbik-niminen puolue on tänä päivänä avoimen fasistinen ja erittäin suosittu. Sen puolisotilaallinen ”Unkarin kaarti” on syyllinen lukuisiin murhiin, joissa uhreina ovat usein romanit. Venäjällä skiniryhmät tappavat kymmeniä ulkomaalaistaustaisia maahanmuuttajia tai muuten vain ”tummaihoisia” vuosittain. Jalkapallohuliganismi on saanut monessa maassa fasistisen joukkohysterian muotoja – ja johtanut väkivaltaiseen uhoon, murhiin ja tappoihin.
EU ja uusi nationalismi
2000-luvun fasismilla on uudet muodot ja ne on pystyttävä erottamaan vanhoista malleista. On myös perusteltua hakea nyky-nationalistisille ilmiölle syitä Euroopan tämän hetken yhteiskuntakehityksestä. Ja ennen kaikkea sortuneen ”reaalisosialismin” raunioilta sekä EU-”Eurostoliiton” ja sen elitistisen herrakerhon virhearvioista: kansakuntia väkisin yhteenniittaavan, niin sanotun ”EU-identiteetin” epäonnistuneesta utopiasta, EU-johtoisesta kurjasta talouspolitiikasta ja sen seurauksista pankkikriiseineen.
Valtava nuorisotyöttömyys, näköalattomuus, kulttuurielämän näivettyminen tai yksiviivaisen väkivaltakulttuurin ja yhä raaempien elokuvien ja videopelien levittäminen ja suosio ei tilannetta paranna. Paikalliskonfliktit vain pahenevat ja niitä kehnolla menestyksellä sotilasvoimin ratkovat kriisioperaatiot epäonnistuvat. On helppo etsiä vihollisia ja syitä lähiympäristöstä ja kauempaakin: vaikkapa vääränvärisistä ja vääräuskoisista naapureista ja muista harmaasta massasta poikkeavista marginaaleista.
Ehkä pahimman ”tyhmän kansan” joukkohysterian ajat ovat vielä edessä ja elämme vasta massojen marginalisoitumisen ja syrjäytymisen esivaihetta? Ehkä todellinen purkaus ja uho, fasismin hyökyaalto on vasta tulossa? Ehkä nationalismin levitessä EU hajoaa kuin korttitalo? Ehkä uudenlaiset uhkakuvat, vaikkapa islam ja terrorismi, saavat kansalaiset ajattelemaan, että elämme jatkuvan uhan ja ”toiseuden” pelon alla ja jotakin on tehtävä. Suomalaistakin mentaliteettia siivittää ikiaikainen ajatus siitä, että maatamme pitää aina ja aina puolustaa, useimmiten sitä ”itäistä” vihollista vastaan.
Vasta eläköitynyt emeritus-professori Seppo Knuuttila on ilmaissut asian osuvasti jo 20 vuotta sitten, hyvin ajankohtaisessa kirjassaan TYHMÄN KANSAN TEORIA (1994):
”Vainoharhaisuus ja eristäytyminen ovat puolustautumisen hyveen pimeitä puolia”.
Mihin ne ”harhat”, eristäytyminen ja muurien rakentaminen sitten johtavat? Siitä historialla on paljon kerrottavaa. Jospa vain jaksaisimme opiskella ja ottaa vähän oppiakin menneestä, jotteivat farssit ja paradoksit toistuisi…
Wilhelm Reichin massapsykologia…..
Palasin fasismin tiimoilta äskettäin erääseen mielikirjaani, nimittäin Wilhelm Reichin (1897-1957) Fasismin massapsykologiaan. Reichin teoriathan on tosin ajat sitten tuomittu pseudotieteeksi, mutta erityisen paljon huomiota herätti kuitenkin miehen jo vuonna 1933 esittämä väite, että fasismi perustuu massojen tyydyttämättömälle orgastiselle kaipuulle. Tasan 80 vuotta sitten eli vuonna 1933 ilmestyi ensimmäinen versio Reichin kirjasta DIE MASSENPSYCHOLOGIE DES FASCHISMUS. (Törmäsin tämän kirjan lyhennettyyn ,venäjänkieliseen samizdat-julkaisuun Pietarissa, 1970-luvulla. Se oli tietenkin siellä silloin vielä kädestä käteen leviävää kiellettyä kirjallisuutta…)
Joukkohysteria ja siihen usein liittyvä henkilöpalvonta eivät olleet silti Reichin mukaankaan ihan pelkkää orgasmin odotuksen kourissa kieriskelemistä. Taustalla oli pitkällinen manipulaatio ja ideologinen indoktrinaatio. Näitä puolia ei sovi unohtaa, jos ryhtyy äkkipäätä kritisoimaan Reichin ajatuksia seksuaalisuudesta.
Wilhelm Reich painottaa, että fasismi on luonteeltaan keskimääräisen ja alistetun ”pienen ihmisen” irrationaalisten reaktioiden summa. Se on paluuta pakanuuteen, ”…vähäväkisen, orjuutetun, auktoriteettia epätoivoisesti etsivän ja samalla kapinallisen mielen ja pienen miehen mielenlaatua”. Se on myös tukahdutettua seksuaalienergiaa, joka kanavoidaan ihanteeksi nostettuun diktaattoriin. Tästä tulee kaikkivoipa ihmeiden tekijä, pelastaja, suunnannäyttäjä ja epäjumala.
Kehittäessään ajatuksiaan ja liittäessään seksuaalienergian yhteiskunnallisiin ilmiöihin Reich kuitenkin ikään kuin jämähtää omien käsitteidensä (biopatia, orgonienergia, seksuaaliekonomia jne) vangiksi. Juuri siksi hänet niin usein torjutaan.
… ja joukkohysteria seksuaalisena ilmiönä
Fasismia ruokkivaa joukkohysteriaa voi kuitenkin vaivatta katsoa myös seksuaaliteorioiden näkökulmasta. Hysterialla – ja siihen usein liittyvällä väkivallalla – on paljolti seksuaalisia ulottuvuuksia. Kuvallistan tätä hieman.
Leni Riefenstahl (1902-2003) oli monipuolinen taiteilija, loistava valokuvaaja ja elokuvaohjaaja. Hänen kuuluisimpia teoksiaan ovat dokumenttielokuvat Olympia (1938) Berliinin olympialaisista vuonna 1936 ja Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935) kansallissosialistisen puolueen Nürnbergin puoluekokouksesta vuonna 1934.
Riefenstahl oli myös täydellisesti Adolf Hitlerin lumon pauloissa, kenties rakastajatarkin. Ainakin hän kirjeissään Fuhrerille suorasukaisesti tätä roolia tarjosi – ja tietysti kielsi kaiken vuoden 1945 jälkeen. Silti Berliinin olympialaiskuvat, Tahdon riemuvoitto ja monet muut elokuvat havainnollistavat hyvin sitä seksuaalista hurmosta, mikä liittyi Hitlerin ”ilmestyksiin”, puhetilaisuuksiin ja Kolmannen valtakunnan ruumiinkulttuuriin.
Henry Millerin ”mesenaatti” ja naiskirjailija Anais Nin (1903-1977) on eräässä eroottisesssa novellissaan kuvannut julkisen teloitustilaisuuden aikaansaamaa seksuaalista nautintoa katsojissa. Novellissa pariskunta rakastelee väkijoukossa ja saa orgasmin giljotiinin terän pudotessa… .Tänä päivänä voi suhteellisen helposti hankkia ”todellista väkivaltaa” sisältäviä, horror- ja splatter-elokuvia paljon kauhistuttavampaa genreä: ”dokumentteja”, joissa oikeasti kidutetaan, raiskataan, silvotaan, teloitetaan ja tapetaan naisia ja puolustuskyvyttömiä uhreja. Osa nuorisoa on saatu nauttimaan tällaisistakin perversioista. Myös julkisille teloituksille löytyy massoittain katsojia maissa, missä niitä vielä järjestetään.
Timo K. Mukan ja Rauni Mollbergin ”Maa on syntinen laulu” sisältää – kirjana ja elokuvana – uskonnollista joukkohurmosta, johon seksuaaliset elementit liittyvät ilmiselvästi. Uskonnollisten hurmosliikkeiden ylipapit ja papittaret kanavoivat tiedostamattaan – ja useimmiten tietoisesti – seksuaalienergian alkuvoiman liikkeidensä käyttövoimaksi. Suomen historia on täynnä esimerkkejä juuri uskonnolliseen hurmokseen liittyvistä rikoksista, kehollisen koskemattomuuden väärinkäytöksistä, ihmismielen ohjailusta ja tuhotuista ihmiskohtaloista.
Mutta tietenkään ei pidä mennä väittämään, että kaikenlainen joukkohysteria olisi fasistisen massapsykologian palveluksessa. Se vain antaa fasismille mahdollisuuden ja manipuloi pienen ihmisen mielenlaatua sopivaan suuntaan. Siinä mielessä Wilhelm Reich on erittäin ajankohtainen.
Öisinajattelija