Filmihullu 50, Bergman 100
Mennyt vuosi 2018 oli monen tapahtuman, mutta myös elokuvataiteen todellinen merkki- tai juhlavuosi esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa.
Nuoren elokuvahullun, Lauri Timosen nykyisin päätoimittaman Filmihullun toimittajakaartiin kuuluu edelleen sellaisia, kirjoittajauransa jo lähimain 50 vuotta sitten aloittaneita ammattilaisia kuten Sakari Toiviainen, VP Makkonen, Timo Malmi ja Markku Koski. Ja vaikka elämää suurempi Peter von Bagh siirtyi taivaalliseen katsomoon ja kirjoittajakaartiin, niin nuorempaa polvea on tullut mukaan kiitettävästi: mainitsen nyt Timosen ohella vaikka Lauri Piispan ja Mia Öhmanin.
Filmihullun 50-vuotispäivä jäi hyvin vähälle mediahuomiolle, vaikka lehti julkaisi juhlanumeronkin. Uutiskynnystä sekään ei ylittänyt. Tämä kertoo paljon laatuelokuvan ja siitä kirjoittamisen arvostamisesta Suomessa. Kaupallista hömppää suositaan, tositeevee puhuttelee sohvaperunoita, meillä leivotaan ja nikkaroidaan, uusitaan paskahuusi, kompuroidaan tai höpötellään tähtien kanssa ja ilmankin sekä kilvoitellaan pudotuspeleissä isoveljen valvoessa.
Oikeat elokuvataiteen helmet ovat paitsiossa, mutta onneksi edes harvoin näkyvillä Teema-kanavalla. Alan historian ja erityispiirteiden tuntijat ja osaavat kriitikot alkavat olla sukupuuttoon kuolemassa. Kysyn monen muun lailla yhä uudestaan sitä, missä viipyy aito elokuvakasvatus kouluista ja oppilaitoksista? Kuvavirtaa kun on maailma täysi, sen päteviä tulkitsijoita paljon vähemmän.
Onneksi edes Ingmar Bergman (1918-2007) oli juhlavuonna ja vuodenvaihteessa 2018-19 esillä niin Teemalla kuin Filmihullun erikoisnumerossa (6/ 2018).
Kehnoin ja keskeneräisinkin Bergman-tuotanto hakkaa milloin tahansa nykyelokuvan. Kun katsoin äskettäin pitkästä aikaa sellaiset filmit kuten Persona, Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, tuli mieleen elokuvan unenomaisuus, runollisuus, “elokuvallisuus”, historiallisuus ja syvällisyys. Kameralla pääsee oikeasti ihmismielen syövereihin ja pään sisälle kun se on oikeassa ohjauksessa, oikeissa käsissä ja oikeaa käsikirjoitusta tulkitsemassa.
Tuli mieleen myös vankat yhtymäkohdat Ingmar Bergmanin ja Andrei Tarkovskin (1932-1986) elokuvien välillä: Personassa on vaikea puhua vaikeista asioista, joista on ollut helpompi vaieta, kuten Tarkovskin Peilissä – ja Mansikkapaikassa eletään unenomaista lapsuutta ja nuoruutta kuten Peilissäkin. Myös Seitsemäs sinetti vie ajatukset historian merkitysten syvällisiin tulkintoihin, vaikka Tarkovskin Andrei Rubleviin.
Kerrotaan muuten, että kaksi elokuvataiteen keskeistä toisiaan arvostavaa neroa, Bergman ja Tarkovski olisivat melkein kohdanneet Uhrin kuvausten aikana Tukholmassa, jonkun taidenäyttelyn avajaisissa. He tulivat sisään eri ovista, katsahtivat toisiinsa – ja kääntyivät takaisin poistuakseen saman tien (?). Liekö tarina totta? Ainakin se on yhtä elokuvallista kuin molempien elokuvat.
ps. Filmihullu 6 / 2018 sisältää muutaman aivan upean jutun Ingmar Bergmanista kuten Antti Alasen “Pommi syntymäpäiväkakussa”, Renny Jokelinin “Lopussa(kin) on sana, Joonas Nykäsen “Marionettien elämästä” ja Olaf Möllerin “Anekdootti Ingmar Bergmanin taiteen toistaiseksi tutkimattomissa olevasta aspektista”.
Öisinajattelija