Olen työskennellyt elämässäni vuosikausia apurahatutkijana ja myös freelancer-journalistina – silloinkin kun olen ollut joskus virassa. Nyttemmin, eläkeläisenä jatkan freelancerina, koska eläkkeeni ei yllä aivan suomalaiseen keskitasoon. Pienetkin lisäansiot ovat tervetulleita – ilman niitä en olisi viime vuosina paljonkaan matkustellut, saati istunut joskus pitempään ravintolalounaalla tai muuten vain kapakassa. En silti valita. Jaksan yhä kirjoitella, koska olen suht terve eikä minulla ole juuri velkojakaan, jos ei lasketa tilapäistä luottotilin käyttöä.
Tiedän siis mistä nyt kirjoitan. Kirjoitan freelancerin ja apurahalla työskentelevän aseman kurjistumisesta, aidon 2000-luvun prekaarin taloustilanteesta. Sain kimmokkeen tähän blogiinTukholman yliopiston professorin, Markus Jäntin kolumnista (“Tutkimus apurahan turvin on prekaaria” / KU 11.12.2020.)
Apurahatutkija
Apurahatutkijan asema on yliopistoelämässä surkea – projektihankkeeseen pääseminen tai toisen tutkijan viransijaisuus lottovoitto! On nimittäin niin, että apurahat laahaavat kymmeniä prosentteja, jopa 50% jäljessä yleisestä ja erityisesti yliopistojen palkkatasosta. Apuraha voi olla vuoden tai vajaan vuodenkin mittainen, harvemmin 2-3 vuotta. Apurahatutkijalle eivät kuulu työpaikan muut edut, esimerkiksi sosiaaliturvan osalta työterveyshuolto. Sivukuluja ei maksajalle tule ja esimerkiksi aika tavallisen 1500 euron (?) kuukautisen apurahan on saanut 2000-luvulla puhtaana käteen.
Markus Jäntti kirjoittaa aivan oikein siitä, miten säätiöt myöntävät nuorille tutkijoille, joskus vanhemmillekin, juuri apurahoja mieluummin kuin projektirahoitusta, koska lyhytkestoiset apurahat ovat myöntäjille edullisempia, vaikkapa sivukulujen suhteen. Moni apurahatutkija tekee tutkimustyönsä kotona, etänä, erityisesti näinä aikoina – myös omin työvälinein. On työpaikkoja, jossa häntä ei näe viikkokausiin eikä tosin ikipäivinä kutsuta yleisiin rientoihin tai esimerkiksi työpaikkakokouksiin. Oma vaikuttaminen työoloihin riippuu usein henkilöstä itsestään, myös siitä kuinka hyvin hän tietää oikeutensa! On selvää, että koronavuonna 2020 juuri moni apurahatutkija on kokenut yksinäisyyttä, syrjäytymistä – tukitoimien ja yhteyksien vähentyessä, etätyön korostuessa. Nuori aloitteleva tutkija ei usein tiedä muuenkaan oikeuksistaan, ainoastaan velvollisuuksistaan. Hän on pienestäkin apurahasta kiitollinen ainakin siihen saakka kunnes hyvin käynnistynyt tohtoritutkimus katkeaa kuin seinään kun rahoitus loppuu vaikkapa vuoden kuluttua.
Omat lyhimmät apurahakauteni, joita piisasi Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa työsuhteeni viimeisten 12 vuoden aikana reilusti yli kymmenen, ovat olleet kuukauden-parin mittaisia! Monen apurahakauden aikana iso osa työajasta kului uuden hankkeen valmisteluun, uuden apurahahakemuksen hiomiseen ja laatimiseen. Onnekseni oli silloin tällöin myös muutamia viransijaisuuksia – ja taisin olla jonkun vuoden myös professorien Risto Alapuro & Ilkka Liikanen Kansalaisyhteiskunta Luoteis-Venäjällä projektihankkeessakin mukana. Sain aikaiseksi lisensiaatintutkimuksen, en väitöskirjaa, jonka puuttumisesta otan täyden vastuun kyllä itse! ja jonka loppuunsaattamiseen minua on kovasti (aiheellisestikin?) patistanut viime vuosina paitsi Ilkka Liikanen, myös professori Jukka Korpela.
Mieluusti lisään tähän sen, että Karjalan tutkimuslaitoksella apurahatutkijat olivat kyllä sosiaalisessa elämässä tasa-arvoisia kavereita. Muutenkin Pielisjoenlinna oli aikanaan varmasti Joensuun viihtyisimpiä yliopiston työpaikkoja. Työtila ja tietokone säilyivät kerran kolmekin kuukautta, vaikka olin työttömänä! Kiitos siitä kuuluu työntekijöitä, apurahatutkijoitakin ymmärtävälle tutkimuslaitoksen johdolle ja työhuoneen tuolloin kanssani jakaneelle Hannu Itkoselle, Jyväskylän yliopiston nykyiselle professorille.
Freelancer
Freelancerina työskentelemisestä minulla on noin 40 vuoden kokemus lehti- ja elokuva-alalta. Olen vertaillut freelancer-tulojani esimerkiksi 1980-luvulla ja nyt vuonna 2020. Kun olin virassa Suomen elokuva-arkistossa (SEA, nyk. KAVI) 1980-luvulla, tein paljon elokuva-alaan liittyviä tulkkaus- lehti- ja kulttuuritöitä muun muassa kirjoittelemalla ajat sitten edesmenneeseen Kansan Ääni -lehteen elokuva-arvosteluja. Freelance-työt muodostivat tuloistani vuosittain jopa 30-40 %. Lehtiartikkelista, kirja-arvostelusta tai elokuvajutusta saatettiin maksaa 40 vuotta sitten jopa 500-1000 Suomen markkaa brutto, aiheesta ja pituudesta riippuen. Laajemmat kulttuuriartikkelit esimerkiksi isoihin lehtiin tuottivat helposti enemmänkin, käännös- ja tulkkausansioista puhumattakaan.
On helppo laskea tulotason pudotus nyt vuonna 2020 ja huomata freelancerin aseman kurjistuminen vertaamalla vaikkapa kirja-arvostelun kirjoittamista: jos joku lehti maksaa nykyisin lyhyestä 3000 merkin arviosta tai muusta jutusta 80-100 euroa brutto, saa olla tyytyväinen. Moneen lehteen voi “erikoisosaaja” toki kirjoittaa ja esimerkiksi kääntää / suomentaa ilmaiseksi – ja syödä näin jonkun toisen ammattilaisen leipää.
Freelancerit olivat vielä 1980-luvulla monesti arvostettuja – tai ainakin käytettyjä – erikoisasiantuntijoita – ja esimerkiksi YLE:ssä toimi oma ammattiosastokin, FOT, Freelance-ohjelmatyöntekijät, johon joskus kuuluinkin. Osallistuin kerran myös FOTin järjetämään lakkoon seisomalla lakkovahtina YLE:n Kesäkadun toimitalon ovella!
Entäpä nyt, kun mediamaailma on täynnä muutenkin yt-neuvotteluja ja irtisanomis-lomautusuhkia? Freelancer on kulttuurielämässä (elokuva, taide, teatteri, musiikki, journalismi jne) prekaari ja monen alan “pohjasakkaa”, joka kutsutaan (joskus) töihin nälkäpalkalla tai paikkaamaan jotakuta puoli-ilmaiseksi. On aivan yleistä, että töistä ei edes tarjota muuta maksua kuin matkat (joskus jopa päiväraha!) ja vedotaan siihen, että näin taiteilija, kirjailija, näyttelijä saa sitä kuuluisaa “mainetta” ja “julkisuutta”.Hyvähän se on, vaan mainetta ja julkisuutta ei voi syödä eikä niillä maksaa asuntolainaa…
Olen kokenut jopa sen, että tilattu lehtiartikkeli on sittemmin jätetty julkaisematta todella Isossa Lehdessä ja palkkion siitä sain vasta päätoimittajalle valittamalla! Tiedän tarkalleen kuinka esimerkiksi kituva paperimedia nykyisin polkee hintoja ja kuinka vaikeaa on myydä yleensäkään mitään freelancerina minnekään!
Enää en juurikaan jaksa valittaa joka pikkuasiasta, en siis tämän enempää. Kirjoitan mieluusti näitäkin “vasemman käden” Öisinajattelija-blogeja ilmaiseksi koska en voi olla kirjoittamatta (kirjojakaan). Uskon, että sanottavaa vielä riittää ja jokunen lukijakin löytyy. Niin, ja syy on siinäkin, että tuo “sisäinen miliisini” jostakin syystä puhaltelee silloin tällöin pilliinsä piiskaten minut nytkin koneen ääreen, aamutuimaan. Eläkeläisenä valittaminen on aivan turhaa muutenkin: apuraha-anomuskierteestä minut ja monet kollegani on pelastanut ikä(rasismi?). Olen silti surullinen ja vihainen monen muun lahjakkaan nuoren tai yhä vielä työelämässä ahertavan prekaarituttuni puolesta.
Öisinajattelija