Kävimme vaimoni kanssa syksyllä 2020 perinteisellä kesäisellä “kulttuurimatkalla” Helsingissä – museoissa, konserteissa, kirkoissa , kapakoissakin, jne. Joskus pitää Joensuuta edemmäs lähteä ja katsoa maailmaa Suomen reunalta. Katsoimme, nautimme, OPIMME.
Ajat sitten piti kirjoittaa monista elämyksistä keskeisimmästä, nimittäin Kansallismuseon alkuvuoden 2020 näyttelystä (jota onneksi jatkettiin syyskesälle 2020)
Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset.
Näyttelyn loistavan esitteen tekstit ovat laatineet – ja muutenkin alullepanijat ovat olleet inkeriläiset itse, isä ja tytär: Santeri Pakkanen & Lea Pakkanen. Tämän näyttelyn soisi leviävän ympäri Suomea. Muistelen, että huikean valokuvaosuuden eräs hlö-valokuvaaja oli Meeri Koutaniemi, joka on muissakin yhteyksissä kuvannut monia sodan ja väkivallan uhreja. (www.kansallismuseo.fi)
Kun olin organisoimassa yhdessä kirjailijoiden ja kääntäjien, Arvi Pertun ja Jukka Mallisen kanssa vetoomusta Memorial-tutkija, petroskoilaisen Juri Dmitrijevin vapauttamiseksi aiheettomista syytteistä, törmäsin myös Kansallisarkiston uuteen tutkimusprojektiin suomalaisista Neuvostoliitossa ja Stalinin Suuren Terrorin suomalaisuhreista 1930-luvulla. Sittemmin asiasta, inkeriläisosuudesta ovat kirjelmöineet myös HS-palstoilla juuri Lea Pakkanen ja tutkimusprojektin vetäjä Aleksi Mainio (4.12. ja 6.12.). Aiheellisesti.
Kysymys on lähinnä siitä, olisivatko inkeriläiset Stalinin Suuren Terrorin uhrit, kuuluneet mukaan tutkimukseen. Kysymys on ongelmallinen siitä syystä, että heistä suurin osa, kymmeniä tuhansia kaiketi, on olosuhteiden pakosta ollut myös Venäjän/Neuvostoliiton kansalaisia ja heidän tietojensa selvittäminen vaatii kovaa duunia myös eri puolilla Venäjää olevista arkistolähteistä.
“Näkemiin mummo, älä itke, äläkä ikävöi”
Lea & Santeri Pakkasen Se tapahtui meille (Gummerus 2020) on isän ja tyttären matka ikerinsuomalaisuuteen. Tuo otsikon lainaus on suoraan kirjasta. Hieno elämäkertainen tarina kertoo paljon ja monella tavalla enemmän kuin erään perheen kohtaloista. Lea ja Santeri huomasivat 1990-luvulla kuinka vähän inkeriläisistä Suomessa tiedetään – silloin kun maahanmuutto eli ns.paluumuutto alkoi ja esimerkiksi virolaisten kohtaloista paljon puhuttiin. Inkeriläiset olivat paljolti myös venäläistyneistä sekaperheistä eikä heitä nähty kuin “ongelmana”, ei omana kansallisena rymänään, jolla on oma rankka historiansa. TÄRKEÄÄ, että pohdiskelu johti kirjaan Se tapahtui meille, Suomen lähihistorian unohdetuille sivuille!
Toivon mukaan inkeriläisiä ei unohdeta Kansallisarkiston hankkeen Ö-mappiin, vaan sen rinnalle nostetaan suomal-venäl tutkimushanke, joka selvittää myös perinpohjin kaikkien suomensukuisten, myös karjalaisten ja vepsäläisten kohtalot 1930-luvun – ja myöhempienkin aikojen – hulluina vainon ja terrorin vuosina. Aika moneen turhempaankin historiatutkimukseen on Suomen valtion ja opetusministeriön rahoja kohdistettu!
Öisinajattelija