Joensuun kymmenes Parafest-festivaali (16-20. elokuuta) oli monipuolinen ja näkyvä tapahtuma eri puolilla kaupunkia – torilla, ohjelmateltassa, Ahjon näyttelytilassa, elokuvateatteri Tapiossa, luontoretkellä Kuhasalossa. Musiikkia, runoja, tanssia, teatteria, valokuvia ja elokuvia. Mukana oli vuosien tauon jälkeen myös pyörätuolitanssia. Kuhasalon “esteettömän polun luontoretki” oli ohjelman uutuus. Parin vuoden korona-tauko ei juuri näkynyt Parafestin laadussa tai yleisömäärässä.
Festivaalin juhlavuosi oli esillä myös Ahjon valokuvanäyttelyssä, jonka primus motor on Parafestia vuosikymmeniä upein kuvasommitelmin taltioinut Jouko “Jokke” Leppänen.
Parafest puhuttelee myös elämäntarinoillaParafestin seminaariosuus alkoi jo varaslähtönä tiistai-iltana 16.8. Taidemuseon alueen teltassa. Freestylehiihtäjä Pekka Hyysalo kertoi elämästään koskettavasti ja esiintyi myös avajaisissa toritapahtumassa keskiviikkona 17.8.. Miltei hengen vienyt tapaturma sattui lasketteluonnettomuudessa 12 vuotta sitten Ylläksellä. Seurauksena Hyysalo sai vaikean aivovamman, joka vei lähes kokonaan puhe- ja liikuntakyvyn. Vuosia kestänyt sitkeä selviytymistarina, nouseminen jaloille ja uusi elämä on antanut nuorelle miehelle paljon.
Sää suosi tänä vuonna Parafestia. Avajaisissa maakuntajohtaja Markus Hirvonen korosti parataiteilijoiden luovuutta, tasa-arvoa taiteessa ja Parafestin merkitystä suurtapahtumana koko Pohjois-Karjalalle. Joensuun torilavalla ja teltassa nähtiin sitten mitä vaihtelevampaa ohjelmaa. Parataiteilijat ovat voittaneet paljon ja varsinkin itsensä jo siinä, että ovat uskaltautuneet kehittämään mieliharrastuksistaan taidetta. Monista on tullut alansa arvostettuja ammattilaisia. Kaiken lisäksi Joensuun Parafest-aktivistit Arto Pippuri, Jouko Leppänen, Iiris Brocke, Eeva Lakka, Tuija Vartiainen-Gomez ja monet muut vapaaehtoiset ovat luoneet myös kansainvälisiä suhteita ja saaneet Joensuuhun esiintymään taiteilijoita aikaisemmin eri maistakin. Tosin yhteistyö Venäjän Karjalan suuntaan on sitten, Venäjän hyökättyä Ukrainanaan, lopahtanut valitettavasti alkuunsa, juuri kun Parafest-idea oli ottanut tulta myös Petroskoissa.
Tuija Vartiainen Gomez oli toistakymmentä vuotta sitten perustamassa Joensuun Parafest-yhdistystä. Hän on kansalaisaktivisti, joka on ollut vuosikymmeniä monessa mukana:
– Olen järjestänyt paljon erilaisia tapahtumia, mutta tämä festivaali on ainoa laatuaan Suomessa ja uutta on aina hienoa tehdä. Vaikuttavia ohjelmanumeroita oli nyt paljon ja erityisesti Pekka Hyysalon luentotilaisuus ja Sisupartiolaisten luontotapahtuma Kuhasalossa olivat menestys. Siinä oli jotakin uutta. Musiikkipuolella Kaaos Company oli vaikuttava ja MC Koo on aina niin hulvattoman energinen!
Myös vieraileva parataiteilijoiden , Blue Flamencon-tanssiryhmä Helsingistä ja neljännesvuosisadan yhdessä esiintyneiden Riikka Hännisen & Iiris Brocken musiikkiesitykset saivat kehuja, varsinkin jälkimmäisten esiintyjien itseironinen Näkkärisoppa (kehari=kehitysvammainen, näkkäri=näkövammainen). Erilaista musiikkia riitti: Hannele Juutinen Band esitti vakavia ja tunnelmallisia kappaleita elämän iloista, suruista ja rakkaudesta, Parafestin konkarit, Jukka ja Pate omia versioitaan suosituista iskelmistä ja Sanna Kuikka-Heinonen tanssi pyörätuolilla. Lisää elävää musiikkia tapahtumaan toivat joensuulaiset Nata ja Pimeä Valo torstai-iltana 18.8 muiden esiintyjien kanssa ohjelmateltan Villiklubilla. Joensuulaiskaksikko sai yleisön hetkessä tanssimaan ja Natan, Natalia Safronovan omaperäiset sanoitukset ja sanojen toistot myös puhuttelivat. Kyseessä oli yhtyeen uuden levyn julkaisutilaisuus.
Parafest-elokuvatapahtumassa teemana tanssi
Parafestin ohjelmistoon kuului tänäkin vuonna elokuvatapahtuma, kolme tanssi-teemaan liittyvää lyhytelokuvaa Tanssija hiljaisuudessa, Valssi ja Veneh, jotka esitettiin Tapiossa perjantaina 19.8.
Antti Raiken ohjaama dokumentti Tanssija 100 db:n hiljaisuudessa (1996) voitti pääpalkinnon Channel Fourin järjestämillä Kuurojen elokuva- ja tv-festivaaleilla Englannissa. Sen päähenkilö, kuuro tanssija Juho Saarinen valmistui vuonna 1992 Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitokselta ja luonut uraa sittemmin sekä Suomessa että ulkomailla.
Mikko Keinosen ohjaama ja Markku Kurosen tuottama lyhytelokuva Valssi (2003) sai aikanaan tuomariston erikoismaininnan lyhytelokuvafestivaaleilla Roomassa ja Tampereella. Se kertoo soolotanssista, joka on tehty pyörätuolitanssija Risto Långille. Joensuussa varttuneesta Långista tuli sittemmin tanssijana maailmankuulu: hän kiersi Eurooppaa, Venäjää ja Koreaakin ja asuu edelleen Joensuussa. Valssia ei ole esitetty aikoihin. Sen pohjana on säveltäjäprofessori Erkki Salmenhaaran sävellys Valse fauteuil roulante (Pyörätuolivalssi).
Jyrki Haapalan lyhytfilmi Veneh ( 2016) on kalevala-aiheinen, runollinen tarina karjalaisista myyteistä, hääjuhlaan valmistautumisesta,mukana tanssiakin. Haapalan elokuvia on esitetty Venäjän televisiossa, Kaustisen kansanmusiikkifestivaalilla ja Kontiolahden Pajot-festivaalilla. Ohjaaja on mailmaa kiertänyt tanssitaiteilija ja koreografi, mikä näkyy elokuvien rytmissä ja sisällössä.
Risto Lång: ”Pyörätuolitanssi kuin luistelua”
Kiuruvedellä suurperheeseen vuonna 1968 syntynyt Risto Lång on tanssinut nuoruudessaan reilut 15 vuotta. Hän opiskeli alunperin itsensä merkonomiksi, sitten tanssijaksi. Tanssija-ammatti saattaa äkkipäätä ihmetyttää, sillä Lång on liikkunut koko ikänsä pyörätuolilla. Pyörätuolitanssija on tuttu suomalaisille myös hänestä kertovan Valssi-lyhytelokuvan kautta. Elokuvalle on juuri valmistunut myös jatkoa, Risto Långin haastattelu, Kuolemasta -niminen dokumentti. Joensuussa tanssija tunnetaan Parafest-tapahtuman keskeisenä vaikuttajana ja alkuaikojen esiintyjänä.
Pyörätuolin kanssa tanssiminen käy ihmeen sujuvasti. Haastattelussa Risto kertoo:
– Pyörätuolitanssi on kuin jäällä liukumista, jossa tuoli vastaa luistimia. Siinä on mukana myös ripaus jääbaletin glamouria. Käsien ja ylävartalon liikkeet korostuvat ja myös ryhti ja ilmeet ovat tärkeitä, askeleet vaihtuvat tuolilla liukumiseksi. Liike on soljuvaa ja lennokasta. Mielestäni pyörätuolitanssi on aika lähellä luistelua. Lähempänä jäätanssia kuin tavallista tanssia, koska tässä on liukuja jaa piruetteja niinkuin luistelussakin.
Risto Lång on hyvin tarkka habituksestaan tanssiessaan. Hän kertoo aina ihastelleensa juuri luistelua ja tanssimista; siitä hän haaveili nuorena jopa enemmän kuin kävelemisestä. Kuinka ura tanssijana sitten alkoi?
– Muutin Kiuruvedeltä Joensuuhun vuonna 1996. Vappuna menin Siilaisen terveyskeskuksen laitosmiesten luo vaihdattamaan pyörätuoliini kesäkumit. Terveyskeskuksessa oli töissä laitosmies, joka kysyi olisinko kiinnostunut tanssimisesta. Vastasin aikailematta myöntävästi. Hän tutustutti minut vaimoonsa, jonka kanssa tanssimme sitten kilpaa SM-tasolla kolme vuotta. Olimme aina mitalleilla ja parhaana saavutuksena ensimmäinen kymppitanssin Suomen mestaruus pyörätuoliluokassa 1998. Minua on aina kiehtonut tanssi ja olenkin tiiviisti seurannut kilpatanssien myötä myös jäätanssia ja ottanut sieltä vaikutteita soolourani aikoina. Mutta olen törmännyt koko tanssiurani aikana oikeisiin ihmisiin oikeissa paikoissa ja he ovat kiinnostuneet minusta ja habituksestani.
Lång ei tyytynyt vain harrastajatanssijaksi, vaan päätti 2000-luvulla tulla tanssin ammattilaiseksi. Alan opinnot hän aloitti Helsingissä Keskuspuiston ammattiopistossa, josta hän valmistui vuonna 2011. Pyörätuolitanssijana hän ei ole juuri kohdannut ennakkoluuloja, vain pientä kateutta.
– Enemmänkin tanssityyliä on ihasteltu ja ihmetelty esiintymiskykyyni, musiikin tulkintaan sekä pyörätuolin käsittelyyn liittyviä asioita. Olen tyytyväinen kun olen saanut niin paljon, niin nopeasti ja vielä aikuisiällä. Kateutta on ollut, mutta tuskin kukaan haluaisi vaihtaa terveyttään pyörätuolissa istumiseen kokeakseen saman. Soolotanssiurallani ehdoton mielipiteeni oli: pitää olla nöyrä, mutta ei nöyristellä. Ei ole väliä, onko katsomossa silmäätekeviä satamäärin vai vain muutama vaikkapa pyörätuolissa istuvaa ihmistä.
Tanssimisen Risto Lång on jo lopettanut, mutta muistelee huikeaa uraansa mieluusti.
– Tilaisuuksia ja matkoja on ollut lukemattomia. Ystäviä ja avustajia on riittänyt ulkomaanmatkoilla ja arjessa, kun olen joutunut jalkojeni vuoksi myös erilaisiin leikkauksiin. Suomen ohella olen esiintynyt tanssijana Tallinnassa, Ateenassa, Bosnia-Hertzegovinassa, Etelä-Koreassa ja Venäjällä. Kaikkialla on ollut hieno vastaanotto ja Moskovaan sain kutsun siksi, että minulle myönnettiin siellä myös eräänlainen ”Elämäntyöpalkinto”.
Se, että tanssija Risto Lång kutsuttiin muutama vuosi sitten myös itsenäisyyspäiväjuhliin presidentinlinnaan, kruunasi hänen uransa. Elokuvaohjaaja Markku Kurosen aloitteesta Joensuun kaupunki muisti vihdoinkin pyörätuolitanssin uranuurtajaa tämän 50-vuotispäivän kunniaksi myös omalla kulttuuripalkinnolla. Onneksi, sillä kuten tiedämme, ”harva on profeetta omalla maallaan”.
Taustaksi
Miksi olen ollut kymmenen vuoden aikana silloin tällöin vapaaehtoistyössä Joensuu-Parafest-organisaatiossa ja festivaaleilla mukana?
Pikkuveljeni Pertti Antero Stranius (1954-1974) istui elämänsä viimeiset 12 vuotta pyörätuolissa (lihasrappeutuma, vaikea ms-tauti). Kunto heikkeni vuosi vuodelta ja vähäinenkin liikkuminen, kävely loppui kokonaan kun piti mennä kouluun. Pertsa, lempinimeltään ”Bronco” hoidettiin kotona, puolentoista huoneen, jo puretussa pientalossa, isän ja äidin toimesta. Ei saatu mitään hoitotukia, mutta välttävä hoito onnistui isäni (kirvesmies) värkkäämin apuvälinein: kottikärry koulukuljetuksiin, sisävessa eli ns.paskatuoli, erikoisistuintuoli, erilaisia harastusvälineitä. Vähän aikaa Bronco vietti Lempäälän Kivalokodissa, josta isä haki hänet pikaisesti kotiin kun sieltä tuli viestiä uskonnon pakkosyötöstä, kirjesensuroinnista ja ankarasta kurista (myöhemmin Lempäälän laitos suljettiin ja sen ongelmista nostettiin oikeusjuttu, kantelun perusteella). Veljeni kävi kotoa kansakoulun ja oli innokas penkkiurheilija, istuja urheilukentän ja raviradan laidalla, minua parempi shakinpelaaja, jolla oli paljon auttajia ja ystäviä naapurien ja koulutoverien parissa. Hän tiesi kuolevansa nuorena ja sairastuttuaan viimein maaliskuun 1974 alussa keuhkonkuumeeseen sanoi ambulanssiin kannettaessa viimeisiksi sanoikseen: ”Haudatkaa mut sitten tuohon perunapeltoon ja jättäkää nenä näkyviin että on parempi hengittää!”
Ao. lehtijuttu julkaistiin 25.8.2022 ViikkoPohjois-Karjala-lehdessä