Jos Peter von Bagh eläisi, hän ehkä ei sivuuttaisi Lapissa Sodankylän elokuvajuhlien tienoilla järjestettyjä sotaharjoituksia, ainakaan kommentoimatta. On aivan käsittämätöntä, että puolueeton …tai ainakin sitoutumaton Suomi sallii alueellaan Naton pommikoneiden ja joukkojen harjoituksia. Niillä ei ole mitään perusteita: kukaan ei uhkaa Suomea emmekä muistaakseni ole Naton ”liittolaisia”.
Lappi ja Sodankylän elokuvajuhlat ovat parasta rauhanpolitiikkaa. Tämän festivaalin parhaat rauhanlähettiläät ovat Aki ja Mika Kaurismäki, Anssi Mänttäri ja Timo Malmi. Ja tietenkin koko festivaalin edesmennyt innoittaja Peter von Bagh sekä Sodankylän entusiastit, sadat vapaaehtoistyöntekijät!
Jos Peter von Bagh eläisi hän puolustaisi henkeen ja vereen humanistisen elokuvan perinteitä, niitä elokuvia ja ohjaajia, näyttelijöitä yms , joita hän on aina tuonut Sodankylään jo vuodesta 1985. Minä muistan sen vuoden ja monet muut vuodet, jolloin Sodankylä nousi arvoon arvaamattomaan, laadukkaan elokuvataiteen tyyssijana, jonne kutsu oli kunnianosoitus. Muistan Samuel Fullerin polttelemassa sikaaria räntäsateessa – muistan kuinka sain Aleksei Germanin jäämään festareille ja aamukeskusteluun, kun hän oli hieman diivamaisesti tyytymätön kohteluunsa. Ei Sodankylä ole turhaan muistanut Samuelia ja Petteriä kadun nimillä. Kaikki veteraanikävijät heidät muistavat.
Sodankylässä on aina sattunut ja tapahtunut.
Niin tapahtuu nytkin 2017. Sodankylään tulevat edelleen tänä vuonna 2017, ja ilman erityiskorvauksia, mm. sellaiset tähdet kuten Carlos Saura, Hanna Schygulla ja Aleksander Mindanze. Vaikka olen kevyt statisti freelancer ja tulkki tässä huippujen elokuvamaailmassa, olen sentään tanssinut Hannan kanssa Moskovan elokuvajuhlilla ja käsikirjoittanut Aleksanderin haastattelun dokumenttiin nimeltä ”Elokuva vangitsee aikaa”. Siinä Mindadze puhuu asiaa, ja dokumenttiohjaaja Markus Viljanen kerää kokoon olennaisen tarinan neuvostoelokuvan sensuurista ja paljosta muusta .
Jos Peter von Bagh eläisi, hän saattaisi puolustaa myös sitä kehnommaksi haukuttua kotimaista elokuvaa kuten teki rillumarei-tuotannon ohella. Hän nosti kotimaisen elokuvan eetteriin, katsojille, ansaitusti. Olen katsonut melkein kaikki suomalaiset näytelmäelokuvat työnikin puolesta elokuva-arkistossa (jonka nimi on nyt jotakin muuta, elokuvataiteelle aliarvostettua) – ja olen ylpeä niistä, siis kotimaisista elokuvista. Olen ylpeä jopa ”Kankkulan kaivosta” ja ”Oho, sanoi Eemelistä”. Ne kertovat tästä maasta paljon, sen historiasta, kulttuurista ja menneestä maailmasta.
Jos Peter von Bagh eläisi, hänellä olisi sanottavaa tämän maan elokuvataiteesta, sen tilasta ja kulttuurista yleensä. Luultavasti hän olisi ylpeä siitä, että Aki Kaurismäki ei ole sittenkään lopettanut elokuvantekoa. Niin olen minäkin. Minusta nyt kun Suomi täyttää sata, on syytä esittää ja katsoa tämän maan elokuvatuotanto uudessa valossa, historiallisessa perspektiivissä. Suomi ilman yli satavuotista elokuvaa ei voi kuvata historiaa tai olla taidetta ilman elävää kuvaa. Itse katson aina ja aina uudelleen suomalaisia elokuvia, kuten hyvät ystäväni ja SEA-aikaiset tuttuni plus nykyiset filmihullut (monet heistä työkseen!): Satu Laaksonen, Eeva Kurki, Antti Alanen, Jorma Junttila ja Ilkka Kippola, Timo Malmi, VP Makkonen ja Jari Sedergren, Markku Varjola, Jussi Tuormaa, Eki Peltomaa, Jouko Aaltonen, Ville Suhonen, Eero Tammi, Lauri Timonen ja Sakari Toiviainen . He ovat kaikki vanhoja työtovereitani arkiston ja Filmihullun ajoilta ja monet muista yhteyksistä, ja juuri heidän kauttaan olen jotakin elokuvataiteesta oppinut.
Meillä ei ole mitään hävettävää suomalaisen elokuvataiteen yli satavuotisesta historiasta. Opittavaa sen sijaan on paljon, sillä oikeasti ”elokuva vangitsee aikaa””, jota mikään taidemuoto ei elokuvaa elävämmäksi tee.
Öisinajattelija, Peter von Baghin muistolle nyt ja aina