Sananvapaus on keskeinen käsite demokratiassa, vaikka sitä ei voi syödä ja vaikka moni journalisti on Suomessakin saanut viime vuosikymmeninä kärsiä kriittisistä kannanotoistaan. Sanomalehti Karjalaisen entinen päätoimittaja Seppo Kalevi Vento (1930-2021) kuoli helmikuun alussa 2021 Joensuussa. Hän toimi pitkään lehdessä (1965-1992) , josta sai potkut 1992. Vento vaikutti ahkerasti myös Pohjois-Karjalan journalisteissa.
Entisen päätoimittajan potkuihin vaikuttivat merkittävästi kaksi asiaa:
- Vento puolusti lehdessä aktiivisesti Lieksan Ruunaankosken suojelua (vastoin maakunnan päättäjien ja valtapuolueiden näkemyksiä) – ja
- hän uutisoi lehdessään Laakkosen suvun, lehden omistajaveljesten saaman vankeustuomion verorötöksistä.
Seppo Vento sai potkut koska harjoitti viimeisissä lehtijutuissaan selkeästi aidon journalismin, “vallan vahtikoirien” parhaita kriittisiä perinteitä. Hän oli kiistatta oikealla asialla, Ruunaankoski säilyi ja suuromistajien rötöstely tuli kansalaisten tietoon: Vento sai myös maksaa mielipiteistään ja kirjoituksistaan. Lehden suuromistajien toiminnan kritiikki ei edelleenkään ole Karjalaisessa suotavaa ja joskus jopa eri toimittajien & toimitusten kritisoiminen (?) voi yhä johtaa kriitikon tai mielipidekirjoittajan paitsioon. Öisinajattelijalla on asiasta tuoretta kokemusta. Ei kannata sahata sitä oksaa…
Liity liittoon!
Olen kuulunut eri ammattieni ja kirjoitustyöni johdosta aika moneen eri liittoon. Tieteentekijöiden liitto, Suomen Kirjailijaliitto, Yleinen Lehtimiesliitto (YLL) ja Suomen arvostelijain liitto (SARV) tulevat viime vuosilta mieleen. SARV-jäsenyyden uusin äskettäin, sillä liityin liittoon ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla aloitellessani elokuvakirjoittamista Kansan Ääni-nimisessä lehdessä. Kun lehti lakkasi ilmestymästä, SARV-jäsenmaksut jäivät maksamatta. Liityin vuosituhannen vaihteessa Yleiseen Lehtimiesliittoon ja jatkoin kirjoittelua venäläisestä kulttuurielämästä, elokuvista ja kirjallisuudesta esimerkiksi Helsingin Sanomiin, Kansan Uutisiin, Karjalaiseen, Idäntutkimukseen, Peiliin, Filmihulluun, Kulttuurivihkoihin, Venäjän Aikaan. Kuuluin vuosia myös Idäntutkimuksen ja Elämäntarina-lehden toimituksiin.
Koska olen ns. “vanhan liiton mies “ ja menneen maailman kasvatti, olen aina katsonut velvollisuudekseni työelämässä liittyä oman alani liittoon, jopa toimia ay-pohjalta joskus luottamusmiehenä ja osastotehtävissäkin. Nyt kun ay-toiminta on hurjassa murroksessa ja esimerkiksi paikalliset sopimukset jyräävät alleen keskitetyt, suosittelen kaikille työelämässä ja etätyössä ahertaville entistä aktiivisempaaa ay-toimintaa ja liittojäsenyyttä: ellet ole jäsen, toimi ja liity!
Suomen arvostelijain liitto SARV on julkaissut vuosina 2020 ja 2021 kaksi kulttuurikritiikkiä pohtivaa artikkelikokoelmaa – nimittäin Mari Hyrkkäsen, Riikka Laczakin & Maria Säkön toimittaman Kritiikin ääniä (2020) ja Heidi Backströmin toimittaman Yhteinen kritiikki (2021), jotka sain postissa liittyessäni uudelleen jäseneksi. Vuoden 2020 kokoelma on samalla SARV-70-juhlavuoden julkaisu ja juhlavuoden suojelija tervehtii kriitikoita seuraavasti: “Vaikka taide syntyy osittain luomisen halusta, tarvitsee se myös kokijansa. Kaikillahan meillä riittää mielipiteitä taiteesta. On kuitenkin toista olla oikeudenmukainen ammattikriitikko, jolla on valta ja vastuu. Hyvä kritiikki auttaa taiteilijaa kehittymään ja rohkaisee yleisöä saamaan uusia kokemuksia.” ( Tarja Halonen)
Nuo uudet SARV-julkaisut, jotka sisältävät monia painavia puheenvuoroja, saivat Öisinajattelijan pohtimaan kulttuurielämän ja taiteen nykykritiikin merkitystä ja painoarvoa mediassa. Onko kritiikin vaikutus kasvamaan päin vai vähentymässä? Ainakin sekä Suomen arvostelijain liitolla, Suomen Journalistiliitolla, Yleisellä Lehtimiesliitolla ja Suomen Kirjailijaliitolla on edelleen paljon asioita hoidettavana. Kirjailijoiden, kriitikoiden ja toimittajien etujen ajaminen etenee askel askeleelta, mutta aika verkkaisesti: kaipaisin kyllä esiintuloja ja vaikuttamista enemmänkin! Erityisesti freelancerit ovat jopa entistä pahemmassa palkkakuopassa ja kärsineet pandemian aikana melkoiset tulonmenetykset. Myös vakituisia toimittajia on irtisanottu jatkuvasti erilaisten media-alan fuusioiden yhteydessä. Työsuhteen ehdot, tekijänoikeudet, palkkiot ja muut (surkeat) korvaukset luovasta työstä ovat onneksi keskeisesti liittojjen agendalla.
Kuuluuko kriitikon ääni
Entä kritiikin nykytila? Mielestäni aitoja kritiikin ja kriitikon ääniä ja perusteltuja kokonaisvaltaisia, kulttuuritietoisia näkemyksiä esiintyy journalismissa, kritiikissä ja mediassa entistä vähemmän. Moni kriitikko on käpristynyt oman suppean alansa yleisöpalvelijaksi muuttumalla paljolti kohteensa (elokuva, kirjallisuus, musiikki, taide, teatteri) esittelijäksi, jopa mainostajaksi: syvällinen näkemys puuttuu varsinkin kun palstatilat pienenevät. Pahinta on vaikeneminen tietyistä arveluttavista tai kiistanalaisista asioista tai marginaalisista periferian uutuus”tuotteista”. Mainitsen mieluusti kirjallisuuden (jossa minulla on tietenkin oma lehmä ojassa!) ja sen arvostuksen, jopa kritiikin vähäisyyden aluetasolla. Vain kaupallisesti menestyvä ja Helsingin Sanomissa julkaistu arviointi näkyy, kuuluu ja myy kirjallisuudessakin. Toisaalta esimerkiksi uutuuselokuvien ja levyjen, erityisesti kaupallisen elokuva- ja musiikkiteollisuuden tuotteiden arviointi on kammottavan kevyttä ja usein vailla aitoa historiatietoisuutta.
Kaiken kukkuraksi monien alojen kritiikki on supistettu mediassa muutamaan riviin, tuhanteen merkkiin, yhdelle palstalle tai minuutin kommentiksi näkyvissä ajankohtaisohjelmissa. Poikkeuksia toki aina löytyy, onneksi.
Erilaisen kritiikin ääni ei kuulu tai näy enää siksikään, että tietyt mediatalot ovat monopolisoineet yhden ja saman / samojen arvostelijoiden kritiikin kierrätettäväksi kaikissa medioissa. Helsingin Sanomat voi toki ylpeillä laajoilla kulttuurisivuillaan, isolla toimituksella, mutta samalla “Suomen Pravda” vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten mikäkin kulttuurituote myy, leviää – ja lopulta siis kulttuurityöntekijän jatkomahdollisuuksiin. Vaikeneminenkin on vaikuttamista!
Vaikenevat vahtikoirat
Journalismin taso vaihtelee ja on erilaista eri puolilla eri aikakausina. Ääripäitä valtamedian tasolla ovat monissa maissa vallitseva itsesensuuri ja vaikeneminen toisaalla ja kaupallinen ajattelu sekä skandaalijournalismi toisaalla. Ne eivät ole vastuullista ja oikeudenmukaista journalismia, kritiikkiä tai edes aitoa tiedottamista,
jos lainaan epäsuorasti vaikka Tarja Halosen tervehdystä juhlivalle Suomen arvostelijain liitolle.
Onko Suomi sitten niin vapaa yhteiskunta vuonna 2021, että meillä vallan vahtikoirat ovat aina valveilla ja osaavat haukkua oikeata kohdetta, näkevät metsän puilta, mutta myös yksittäiset epäkohdat? Osittain näin on, mutta journalismin mustia aukkoja on silti kosolti eikä pääsääntöisesti hyvää työtä tekevä Ylen MOT-ohjelma ehdi ihan kaikkialle, edes valtakunnan tason pahimpien epäkohtien kimppuun. Vielä hankalampaa on toimia kriittisesti alue- ja paikallistasolla, pienmediassa. Mielipidesivut, kansanradiot ja purnauskanavat somessa jäävät usein hetkellisiksi ilmiöiksi ilman seurausta, mutta ovat toimivan demokratian vuoksi perin tärkeitä väyliä.
Kun ajattelen suomalaisia vallan vahtikoiria globaalisti, vaikkapa viime vuosien USA-VENÄJÄ-uutisoinnissa, se on ollut ajoittain todella kriittistä: Trump ja Putin lähipiireineen ovat olleet jatkuva kritiikin kohde ja uutisaihe. Aiheellisesti, tottakai! Silti sisälläni irvistelee pieni terävähampainen vahtikoira, joka haluaisi puraista hieman useammin ja syvemmältä Suomenkin epäkohtia, vaikka epätasa-arvoisuuden ja rahavallan kasvun näkökulmasta. En haukkuisi vahtikoirana vain valitsemiamme poliitikkoja, jotka itse itseäänkin jo kusitolpiksi nimittävät. Tavallaan ovat kyllä oman onnensa…tai kehnon maineensa seppiä hekin kuten monet eri valtionlaitosten omaa etuaan ajattelevat superjohtajat.
Haluaisin silti lukea, kuulla ja nähdä tutkivampaa journalismia, kritiikkiä ja perustietoa vallan kolmijaon nykytilasta, talouselämän eliitin uusimmista sijoituksista ja voitoista, pankkipiirien ja suuromistajien ns. verosuunnittelun hämäristä huoneista, asunto- ja osakesijoittamisen onnenonkijoista, vippikassoista, kaavoitus- ja rakennuspolitiikan sisäpiireistä, valtionlaitosten rakenteellisesta korruptiosta, EU-tuilla keinottelijoista, ETÄ-työn yksinäisyyden ongelmista, sosiaaliavustusten huijareista, tempputyöllistämisestä ja ns. aikuiskurssittamisesta, suomalaisten firmojen toimintakulttuurista maailmalla, armeijan hankinnoista ja asekaupasta, kasvavista luontoon ja ympäristöön kohdistuvista rikoksista, kirjamarkkinoinnin ja lukemisharrastuksen nykykuvasta, musiikki- ja peliteollisuuden vallasta nuorten elämässä, valtionkirkon omistuksista ja vapaamuurareista sekä hyvä veli- & siskoverkostojen todellisesta vallasta Suomessa.
Luetteloa voi kukin jatkaa, journalismin mustia aukkoja tarkkaillen, mielensä mukaan. Uskon nimittäin vahvasti, että vallan vahtikoirilla, moninaisella journalismilla meidänkin maassamme tehtäviä piisaa!
Öisinajattelija