Helsingin Käpylä on vihertävä, keskiluokkainen asumismiljöö niille, joilla on varaa siellä asua. Puisia asumiskeitaita vihreine pihoineen riittää. Vuokra-asuntoja on niukasti, mutta onneksi niitäkin. Palvelut ja julkisliikenneyhteydet pelaavat, lähikauppa, kirjasto, uimahalli, liikuntakenttä, Old Sophie ja kirkkokin on vieressä, jokaisen ulottuvilla. Kaikkia palveluja on tullut käytettyä HKI-vierailujen aikana, koska Käpylässä tulee vietettyä silloin tällöin kesä-ja muutakin aikaa ja muutama yö, sukusyistä, lastenlapsia laskien. Voisin sanoa, että onnekkaita ovat Koskelankadun ja siirtolapuutarhan lähialueilla asuvat!

Kun olen käynyt Suomen reunalla sukuloimassa, nykyisin melkein aina piipahdan Käpylän kirjastossakin. Mukavan pieni, rauhaisa ja virkeä paikka. Hyvä palvelu ja henkilökunta ajan tasalla. Lokakuun 2022 alusssa, 4.10.kirjastossa tuli tavattua illanvieteossa monta tuttua, kun SVS eli Venäjä-Seura järjesti Ulla Valkeilan ja VP Makkosen aloitteesta illan, jonka aiheena oli Venäjä, elokuva-aiheinen uusi kirjallisuus. Harvinainen teema toi kirjastoon yllättävän runsaan yleisön. Porukkaa oli reilut kolmekymmentä ja keskustelu vilkasta.

VP Makkonen ja Mia Öhman kertoivat omasta artikkelikokoelmastaan Katson neuvostoelokuvaa ja minä esittelin Unohdettua valkokangasta. En olisi ikinä uskonut että teema ja venäläisen elokuvan kiemurat, yksittäiset leffat ja neuvostoajan sensuuri kiinnostaisivat niin monia. Toisin kävi – ja kiva oli olla Ulla Valkeilan haastateltavana, vastailla moniin yleisökysymyksiin. Kun eletään ns. totuuden jälkeistä aikaa ja Ukrainan sotaa, on yllättävää, että myös venäläisen elokuvan historia ja neuvostoaika kiinnostavat. Se kertoo ainakin siitä, että vaikka valtiotason byrokraatit rakentavat aitoja itänaapurin rajoille, venäläinen kulttuuri kiinnostaa yhä.

Niin pitääkin olla! Suomi olisi nurkkakuntainen periferia ellemme tajuaisi kuinka paljon kulttuurista merkitystä, vaikutusta ja ja aiheita on tullut niin lännestä kuin idästä, Ruotsista ja Venäjältä. Ukrainan sota ei saisi likvidoida kulttuuriyhteistyötä, vaikka se vaikeutuikin Venäjän inhottavan hyökkäyssodan alettua talvella 2022. Sotaa seuraa aina rauha ja myös kansojen, kulttuurien yhteistyö ja vihapuheen vaimeneminen, kaikesta huolimatta!

Amos Rex: hiljaisuus puhuttelee sodankin aikana

Amos Rexin uusi näyttely Hiljainen paraati (syyskuu 21.9 2022-helmikuu 26.2.2023) on parasta “rexiä”, mitä olen tähän mennessä nähnyt! Belgialainen Hans Op de Beeck (s. 1969) on rakentanut Amos Rexiin sellaisen fiktiivisen mielen- ja äänenmaiseman, missä viihtyy. Siinä kuljetaan hiljaisuuden vallitessa eräänlaisessa Liisa ihmemaassa-puistossa, johon on tuotu taiteilijan teoksia, veistoksia vuosilta 2015-2022.

Amos Rexin kellarissa AIKA PYSÄHTYY ja katsoja vaikenee pakostakin kun näyttelyn isokokoiset ja pienemmätkin harmaasävytteiset veistokset puhuttelevat äänettömästi kulkijaa koko ajan (The Cliff, The Boatman, Dance Macabre, Mum and Dad….) Musiikki on juuri sopivasti taustalla, hiljaista ja (ehkä) mielentilaa kommentoivaa. Veistosmaisille sohville on hyvä istahtaa välillä ja antaa mielikuvituksen lentää eri hahmojen ympärillä. Kiirettä ei ole – ja juuri se hiljaisuus tuo keskelle Helsinkiä lähimain metsä- ja luontomaiseman vaikutelman, hahmoja historian ja nykyajan pohjalta. Se on sitä hiljaisuutta, jota on harvoin city-maisemassa, vain joskus puistoissa mahdollinen äänitila. Se on sitä hiljaisuutta, mikä vie Öisinajattelijan Pohjois-Karjalan, vaikkapa Joensuun Jaaman kankaan metsään, marjastamaan, sienestämään – kuuntelemaan puiden huminaa ja palokärjen nakutusta kun se yrittää kaivaa kelohonkaan koloaan, katselemaan oravien puuhastelua kun ne keräävät talvivarastojaan…

ps.

pitääpä tulla Hiljaista paraatia kuulostelemaan ja ihailemaan vielä uudestaan, Hgin kirjamessujen aikaan, jonne tuli yllättäen kutsu! Tervetuloa sinnekin, venäläisen elokuvahistorian pariin!

Öisinajattelija