Katoava kansalaistoiminta (?)

Ei tarvitse olla kummempi ympäristönsä tarkkailija tai erilaisiin toimintoihin harvakseltaan osallistuja kun huomaa järjestö- ja kansalaistoiminnan hiipuneen viime vuosikymmeninä. Monia järjestöjä pyörittävät harvat eläkeläiset. Harrastuksia, usein maksullisia, nuorisolla piisaa ja kilpailuhenkisissä urheilutapahtumissa väkeä on kuin pipoa. Ainakin keskisuurissa ja isommissa kaupungeissa.

 

Toisin on poliittisen järjestötoiminnan ja aktiivisen kansalaisvaikuttamisen tila. “Mielensäpahoittaja” toteaisi: “Ennen oli paremmin”.

 

Eläkeläiset barrikadeille!

 

Yhden asian liikkeetkin ovat kovin näkymättömissä ja vain se kuuluisa someraivo kokoaa fanaatikot netin ääreen. Liikehdintä on lyhytaikaista ja siinä someraivojoukossa useimmiten vain tyhmyys tiivistyy. Tähän on tultu, vaikka maailma on hukkumassa paskaan ja rauhantilakin vain kaukainen utopia!

 

Aidot kansalaisaktivistit ovat eläkeiässä tai jo tuonpuoleisessa ja seuraajat vähissä. Muistelen menneiden vuosikymmenten “Harmaita panttereita” Suomessakin, Tsetsenian sodan vastustajia, “Sotilaiden äitejä” Venäjällä tai vaikka niitä aktiivisia omaisia ja isoäitejä, jotka peräävät kadonneiden ja tapettujen lastensa perään Argentiinassa, Chilessä, Brasiliassa ja Filippiineillä.

 

Poikkeustilaa, hävittäjälentoja, piikkilankaesteitä, leirejä, muureja, vanhusten eutanasiaa ja avointa fasistista väkivaltaako tässä pitää odotella ennen kuin Suomessa kansalaiset havahtuvat? Silloin voi olla jo liian myöhäistä. Voisi kuvitella, että tapaukset Esperi Care ja Attendo yms. herättelisivät vähintäänkin vielä voimissaan olevan hyväkuntoisen eläkeikää lähestyvän porukan – tai muuten aktiiviset, kaikenlaista harrastavat eläkeläiset. Luulisi tulevaisuuden meitä pelottavan, ainakin lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuden?

 

Vanheneminen on vääjäämätöntä, mutta apatia ei. Olen vahvasti sitä mieltä, että aktiivisuus, osallistuminen, kannanotot, erilainen järjestötoiminta ja harkittu äänensä antaminen vaaleissa voivat jotakin muuttaa kunhan eläkeläiset havahtuvat. Me voimme suurena joukkona ratkaistakin vaalit!

 

Unilukkareita tarvitaan aina

 

Myös esimerkkejä tarvitaan ja valtiontoimia; vaikkapa myötätuntoa ja pientä rahallista tukea kun järjestöt yrittävät kehittää toimintaansa ja aktivoida pitkäaikaistyöttömiä, siinä sivussa eläkeikää lähestyviä palvelukseensa. Mutta hurskaat lupaukset ovat muuta kuin valtiovallan teot!

 

Joensuun kansalaistalon primus motor Marko Haakana kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan (Karjalainen 5.2.) siitä, miten esim valtion tukien maksaminen jumittaa kun järjestöt palkkaavat pitkäaikaistyöttömiä erilaisiin tehtäviin.Tällä aktivismilla ja osallistumisella on iso roolinsa kansalaisyhteiskunnan sosiaalisessa kentässä, ihmisten pärjäämisessä ja työllistymisessä. Mutta miten toimia ja maksaa korvauksia kun palkkatuet viivästyvät kuukausikaupalla! Haakana vertaa tätä byrokratiaa osuvasti siihen miten vikkelästi monet firmat saavat vastaavissa tapauksissa yritystukea. Haakana kysyykin:

Järjestöihin työllistäminen ei taidakaan olla valtiolle ykkösintressi”.

 

Pohjoiskarjalaiset vasemmistolaiset ja vihreät valtuutetut sekä järjestöaktivistit ovat usein monitoimimiehiä ja -naisia, monessa mukana. Kohtuus-liike, Rauhanryhmä, ympäristö-, eläkeläis- ja urheilutoiminta sekä erilaiset kansalaistempaukset näkyvät katukuvassa, mutta enemmänkin aktiivisuutta kaivattaisiin, unilukkareita, rivimiehiä ja -naisia!

 

PS. Omistan tämän blogini Tuomo Tormulaisen (1954-2019) muistolle. Tuomo oli Pohjois-Karjalassa ja koko Suomessakin laajalti tunnettu ympäristöaktiivi. Hän oli mukana esimerkiksi vesakkomyrkkyjä vastustavassa Hattuvaara-liikkeessä 1980 ja uraanikaivosten vastaisessa kampanjassa, ollen sen keskeinen asiantuntija ja toimija vuosina 2006-2013. Vasemmistolaisena häntä kiinnosti myös kylätoiminta, nuoriso- ja varhaisnuorisotyö, Varparannan rauhanakatemia sekä ns. Ärräpäät-keskustelulistan ylläpito.

(Ks. myös Matti Ronkaisen muistokirjoitus Tuomo Tormulaisesta,

Karjalainen 3.2.2019)

Öisinajattelija