Juhannuskaupunki HELSINKI yllätti 2022. Porukkaa oli kaduilla ja terasseilla pilvin pimein, varsinkin aattoiltana, mutta myös esimerkiksi Suomenlinnassa ensimmäisenä juhannuspäivänä. Vuosi sitten tilanne oli aivan toinen, Helsinki melkein autio. Voi olla, että suurin syy kaupunkijuhannukseen on talouslamaa kohti syöksyvän Suomen hintatason nousu alalla jos toisella. Kotimaan matkailu ja mökkeily on kallista puuhaa keskiluokkaiselle mersu- ja volvokansallekin. Ilmiö havaittiin myös Joensuussa, jossa väkeä oli (kuulemma) paljon liikkeellä juhannuspäivinä.

Me puolestamme matkasimme jo aattona junalla Suomen reunalle.

Aloitimme vaimoni kanssa Helsinki-juhannuksen maleksimalla pitkin helteistä keskikaupunkia. Askeltamista häiritsivät vain hujan hajan jätetyt sähkölaudat ja niiden holtittomat huristelijat jalkakäytävillä. Lopulta tungos alkoi kyllästyttää ja asetuimme Ateneumin takana olevan pienen (mutta elitistisen nimen omaavan) Wall Street Barin terassille. Näin siksi, että letkeä elävä ja blues-voittoinen musiikki houkutteli. Kappaleet olivat vain osin tuttuja vuosikymmenten takaa – syy sekin – mutta mahdollisesti myös kolmen muusikon omaa tuotantoa. Vaihtuva soittajien kokoonpano ja nimet jäivät arvoitukseksi, mutta tunnelma oli mieleen!

Helsingin kesäisessä Käpylässä, pääkaupungin vihreässä “ydinparatiisissa, oli aattoiltana uskomattoman rauhallista: pieniä seurueita sisäpihoilla ja kaljatuoppeja nosteleva porukka Old Sophien terassilla Koskelankadun alkupäässä. Uni tuli ennen puolta yötä viileässä kivitalossa Untamonkadulla eikä krapulakaan vaivannut aamulla kun juhannusjuomana oli koko illan pelkkä jäävesi.

(“Vain amatöörit ryyppäävät viikonloppuisin ja juhlapyhinä”, tokaisi joskus Saarikoski, Salama tai Kejonen?)

 

Suomenlinnan historiaa pikakelauksella

Ensimmäinen juhannuspäivä kului pääosin Suomenlinnassa. Vartin laivamatkan päässä sijaitseva “Viapori” oli huippukokemus, vaikka sielläkin väenpaljous ja turistiryhmät täyttivät kulkuväylät. Ainut museo, johon pääkirkon lisäksi poikkesimme sisälle, oli ruotsalaisen linnoituksen pioneerirakentajan eli komendantti Augustin Ehrensvärdin museo. Siellä sai hengähtää helteestä ja tungoksesta. Juuri Ehrensvärdin aikana, 1700-luvun puolivälistä alkaen, Suomenlinnan linnoitustyöt alkoivat toden teolla, mutta alkuperäiset puiset rakennelmat on valitettavasti kokonaan hävitetty. Ensimmäinen kirkkokin oli puurakennus.

Suomenlinnan virallinen Museoviraston opaskirjanen antaa luonnollisesti ja kronologisesti paljon tilaa linnoituksen perustamiselle ja ruotsalaiskaudelle. Viaporin venäläiskauden eli 1800-luvun sotilaallis-uskonnollinen historiakin käydään pääpiirteittäin läpi oppaassa (“Suomenlinna-museo. Opas”, 2006, 86 s.), joka on suppeudestaan huolimatta tarpeellinen tietopaketti. Se maksoi Ehrensvärd-kotimuseossa vain kaksi euroa. Museossa, siis komendantin kotiresidenssissä saa muuten hyvän kuvan upseerieliitin asumismuodosta 1700-luvun Suomessa: runsaasti koristeellisesti kalustettuja huoneita, seinillä taidetta, pöydillä astiastoja, lepotuoleja ja paljon oleskelutilaa, palvelijoita ja jopa oma tilava sänky makuukamarissa. Myös aikansa harvinaisuus eli sisävessa on mukana ja siellä mukava “paskatuoli” pönttöineen. Toisin eli rahvas: tuhannet linnoituksen rakentajat saivat tehdä orjatyötä yli 12 tuntia päivässä ja nukkua vuoroissa, surkeissa ja kosteissa parakeissa!

Suomenlinnan ortodoksinen kivikirkko rakennettiin valmiiksi venäläiskaudella 1854 ja se hallitsi yli 6000 kilon Moskovassa valettuine kelloineen linnoitussaarta tuolloin suvereenisti. Itsenäisen Suomen ensi vuosina kirkosta tehtiin luterilainen ja sipulit saivat kyytiä kuten ikonostaasikin – valitettavasti. Aivan liian vähälle huomiolle museo-oppaassa jää Suomenlinnan synkempi historia 1900-luvulle tultaessa: Viaporin kapina 1906 ja kevään ja kesän 1918 punavankileirin karmeat ajat, kansalaissodan jälkiselvittelyt teloituksineen ja tuhansien vankien nälkäännäännyttämiset.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli se epäonninen sotasankari, jonka hallituskauteen 1700-luvun lopulla liittyy niin voittoja kuin tappioita sotatantereella Venäjää vastaan . Myös “maanpetturuus” ja salaseurat olivat ajan ilmiö. Esimerkiksi kuuluisa Anjalan liitto haki Suomen itsenäisyyttä Ruotsista Venäjän avulla ja Venäjälle loikannut upseeri Yrjö Maunu eli Georg Maunus Sprengtporten kuului liiton merkittäviin tukijoihin. Anjalan liiton tavoite oli Suomelle suht suppeassa upseeripiirissä kaavailtu itsehallinto. Salaseuroista Ehrensvärd-museon kellarissa esitellään myös Walhalla-porukka, jolla oli eriskummalliset kuolemarituaalit jäsenkortin saamiseksi. Ruotsille tappiollinen Suomen sota 1808-09 oli lopulta se rajapyykki, mistä alkoi Viaporin, “Pohjolan Gibraltarin” yli sata vuotta kestänyt venäläiskausi.

Suomenlinna kuuluu muuten ensimmäisiin suomalaisiin YK:n / Unescon maailmanperinnekohteisiin, Vanhan Rauman ja Sammallahdenmäen kanssa. Sen tajuaa hyvin kun vaeltelee tunnetuissa paikoissa, linnanpihalla ja bastioneissa, Kustaanmiekan ja Kuninkaanportin maisemissa. Parin kolmen kilometrin näköalalenkki kannattaa kulkea kesähelteelläkin. Suomenlinnan surkea uimaranta kaipaisi tosin pientä ehostusta ja putsausta. Suolaiseen ja likaiseen meriveteen oli silti pakko pulahtaa  hikisen juhannusiltapäivän päätteeksi!

 

Käpylän vihreä paratiisi ja Kumpulan maauimala

 

Kaupunkijuhannuksen kohokohtia olivat hitaat aamut ja varhainen aamupyöräily hiljaisilla kaduilla ja pyöräteillä, erityisesti Käpylän Koskelantien molemmin puolin. Helsinki on onnistunut luomaan ja säilyttämään Käpylän puutalokortteleissa melkoisen viherkeitaan, josta on tullut himottu ja tavalliselle duunarille saavuttamaton asuinpaikka (ellei esimerkiksi tilava puutalo rönsyilevine pihoineen ole sattunut kulkemaan perintönä laskevassa säätykierrossa olevassa suvussa ?). Kyse ei ole vain jostakin siirtolapuutarhasta, vaan siitä pikkuporvarillisestakin huolenpidosta, josta kaupunginosa on kuuluisa – ja sen asukkaat muuten tiettävästi enimmäkseen juuri vihervasemmistoon kallistuvaa keskiluokkaa Helsingissä. Näin ainakin muistelen lukeneeni vaalitilastoista(?).

 

Käpylän puutalot ja pihat eivät ole mitenkään “tanskalaisittain” ylihoidettuja, vaan enemmän asutun näköisiä viidakkomaisia keitaita viehättävän erilaisine arkkitehtuureineenkin. Jopa Käpylän vaatimattomaksi (ulkoa ja sisältä) paljastuva kirkko ei pröystäile, vaikka sijaitsee aivan keskeisellä, mutta lähes näkymättömällä paikalla. Myös kirjastoon on helppo poiketa ja liikkuminen on vaivatonta pääväylälläkin kun pyörätie kulkee keskellä Koskelantietä, puiden reunustamaa viherkujaa pitkin. Pieni Alepa-myymälä tarjoaa harvinaisen kattauksen vegaanituotteita ja on auki helsinkiläisittäin 24-tuntia vrk.

Ainut näkyvä miinusmerkki on autokannan kasvu ja sitä seuraavat liikenne- & pysäköintiongelmat. Autot vievät kohtuuttomasti tilaa kuten kulkutaudin lailla leviävä uusin turhakekin – sähkölauta. >Koska asia minulle kuuluu (Joensuussakin), kysynkin: eivätkö vihreät ja vasemmisto saa todellakaan mitään aikaan tämän kaikin tavoin luontoa ja ihmistä turmelevan turhakkeen leviämisen estämiseksi edes Helsingin Käpylässä? Eikö luonnonvarojen ja halpatyön riistolla ole mitään väliä, eikö markkina-ryöstökapitalismilla mitään rajaa? Eivätkö edes nuorison valtaosan kasvava liikkumattomuus tai onnettomuustilastot herätä, kaikkialla kasvavat tai jalkakäytävillä lojuvat lautaröykkiöt pelota?

Käpylän-Kumpulan keitaan eli maauimalan edustalla ei sentään pyörinyt sähkölautoja – pyöräilijöitä sitäkin enemmän. Maauimalaa ei voi olla ylistämättä:

eläkeläisen kertalipun saa 3 eurolla ja sisäänpääsyyn kuuluu kesäkuukausina vaatekaappi, sauna, suihku, uinti, kuntosali, auringonpalvojien viherkenttä ja lastenaltaat sekä hyppytelineet.

Paikka on ollut aina siisti kun olen käynyt ja tunnelma oli juhannustungoksesta huolimatta nytkin leppoisa. Kuuntelin saunassa kahden ravimiehen asiantuntevaa keskustelua hevosista ja totoveikkauksista, uiskentelin altaalla pikku lenkin ja astelin pihan perällä sijaitsevaan avokuntosaliin. Laitteet kiilsivät uutuuttaan ja vain yksi kokonaan tatuoitu hikoilija puhkui mahtavien ylipainojen parissa. Ihmettelin ilmaisen kuntosalin uusia käteviä vempaimia ja niiden helppoja säätöjä ääneen. Siihenpä bodari lausumaan:

“Joo, en näin hienoja laitteita ole nähnyt muualla kuin Sörkän vankilassa!”

Minäpä vikkelästi vastaamaan: “Ei sielläkään 1990-luvulla ollut paljon muuta kuin painot ja soutulaite…”

Sain arvostavan silmäyksen (mutta en tarkentanut missä ominaisuudessa Sörkässä tuli 30 vuotta sitten vierailtua…).

Öisinajattelija