Kun saavuin aikoinani Helsinkiin opiskeltuani ja vietettyäni yli 6 vuotta ulkomailla (Neuvostoliitto-nimisessä maassa ja pääosin Leningrad-nimisessä kaupungissa), Suomi ja sen pääkaupunki tuntui pieneltä, siistiltä, kliiniseltä ja hiljaiselta. Ajattelin työttömänä ollessani muutaman kuukauden sitäkin, että en taida viihtyä täällä töykeän mykkäkulttuurin maassa pitkään ja aloin suunnitella paluuta itään, etsiä erilaisia YYA-ajan yhteistöitä.
Ei onnistanut ja pakko oli sopeutua. Freelance-hommat YLEn Kesäkadulla auttoivat ja kun olin saanut “ideologiset” potkut SVUL-pestistä (jo ennen kuin se edes alkoi!), minua lykästi: pääsin arkistoapulaiseksi Suomen elokuva-arkistoon (SEA). Kielitaito auttoi, ei elokuvatuntemus. Kulttuuriharrastukset sopeuttivat lopulta muutenkin Helsingin hiljaiseen ja vähäväkiseen, vähemmän kansainväliseen ilmapiiriin.
Kun nyt, asuttuani kohta 30 vuotta Pohjois-Karjalassa, palailen muutamaksi päiväksi Suomen reunalle työhommiin (freelance) tai lomailemaan, Helsingin hulinat ja kiire ja ihmismassa alkavat ahdistaa nopsasti. Moskovassa en ole halunnut käydä enää vuosikausiin ja Pietariinkin menen / menin ennen koronaa ja Ukrainan sotaa lähinnä kulttuurilomailemaan ystäväpiirissa; miljoonakaupunki hermostuttaa ihmispaljoudella, melulla ja kiireellä yhtä paljon kuin Suomen ReunaCity.
Ajat muuttuvat, mutta ennen kaikkea Ihminen muuttuu ikääntyessään. Ainakin minä. Voi olla, että Karjalakin tekee kaltaisekseen? Hyvässä ja pahassa. Kun maleksin pitkin entisiä HKI-kotimaisemia Kruununhaassa ja Siltavuoressa, Liisankadun molemmin puolin, ikävä on enää Kolmea Liisaa ja siellä tuhlattuja YLEn lounasseteleitä, Kirjan striptease-iltoja ja tulkille maksettuja istujaisia sekä Wanhan Kellarin kylmiä kaljatuoppeja hellepäivinä.
No, kyllä sentään usein on ikävä edelleen Helsingissä asuvia pitkäaikaisia ystäviä, Käpylässä, pääkaupunkiseudulla ja muuallakin asuvia lapsia ja lastenlapsia.
Kiasma ja ARS 22
Juhannuksen helleaalto vei vaimoni ja minut Kiasmaan toisena juhannuspäivänä. Tilaa oli reippaasti: viileissä saleissa ja kerroksissa vain muutama turistilta näyttävä vaeltaja. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire ulos asfalttimaisemiin eikä hiljaisuutta rikkonut kuin muutaman pariskunnan supattelu koskettavan taiteen edessä. Koska olin käynyt Kiasman ARS 22-näyttelyssä jo kerran huhtikuussa, osasin luotsata meidät saleihin, joista arvelin vaimonkin olevan kiinnostunut. Ja kun olin huhtikuussa missannut kiireessä monta kohdetta, hyvä oli paikata aukkoja.
ARS 22 on koonnut “Eläviä kohtaamisia” -teemaan monia kriittisesti elämänilmiöihin, luontoon, ympäristöongelmiin ja yhteiskuntarakenteisiin suhtautuvaa taiteilijaa, jotka edustavat eri kerrontatyylejä, videoista maalauksiin, valokuvista veistoksiin. Kansallisuuksien kirjo on kattava.
Ranskalainen Cyprien Gaillard (s.1980) pysäytti heti parilla videollaan, jotka vievät katsojan New Yorkin rannikolta monen suurkaupungin metrotunneleihin. Äkkipäätä yhteyttä ei hahmota, mutta videoita katsellessa logiikka muotoutuu kuin itsestään: ollaan äärettömässä tilassa, rannattomalla merellä ja maapallon sisäkerroksissa. Guillard rinnastaa omalla tavallaan metrotunnelien maakerrosten rudimentit ja valtameren äärettömyyden elinmaailman. Metrossa rikkoutuu “ikuinen” maakerros, ja toisaalla merenalainen maailma tuhotaan kuskaamalla New Yorkin edustalle veteen käytöstä poistettuja vanhoja metrovaunuja – rakentamaan jonkimmoista keinoriuttaa tai saarta.
Vesi virtaa, metro kulkee, aika kuluu ja tekniikka aiheuttaa valtavia luontoa tuhoavia ympäristnmuutoksia. Vain luontoa ja ympäristöä saastuttava ja ryöstävä “jatkuva kasvu” on ikuista.
Caracasissa syntynyt Sol Calero (s. 1982) on tuonut Kiasmaan kokonaisen iloisenvärisen bussin. Siihen voi astua sisään ja matka alkaa: bussin seinillä kulkevat videoruudut vievät matkustajan latinalaisamerikkalaisiin vuorimaisemiin. Päätä huimaa ja bussi tuntuu melkein liikkuvan. Calero on työhistoriansa mukaan myös kuvataiteilija, jonka iloiset maalaustyöt ovat vähintäänkin lasten mieleen. Myös bussimatka näyttää kiinnostavan Kiasman kävijöitä ja on taattu kohde lapsiperheille. Tavallaan Calero haluaa myös kertoa, että vaaralliset bussimatkat Etelä-Amerikassa ovat arkipäivää monelle paikalliselle työläiselle – kun ne turisteille ovat selkeästi elämys ja seikkailu jopa Kiasmassa.
Suomessa asuva Samson Kambalu on yksi Ars22-näyttelyn taiteilijoista. Hänen keskeinen installaationsa on nimeltään “Hiltunen Republik”. Se on pieneen kokoon puristettu Eila Hiltusen Sibelius-monumentti, joka on valaistu mielenkiintoisesti ylhäältä. Varjomaailma tuottaa oman taideteoksensa. Kambalu on monipuolinen mestari, jonka suorakaiteiset värikkäät maalaukset ovat kuin afrikkalaisten valtioiden lippuja. Ne tuovat mieleen myös Karibian ja rasta-reggae-kulttuurin. Eikä tässä kaikki, Kambalun salissa voi katsoa myös sarjan mustavalkoisia videopätkiä, jotka kuvaavat suomalaista todellisuutta ja elämänmenoa mykkäfilmien tapaan, kuvan liikkuessa joskus lopusta alkuun, ihmisten eri elämänaskareita ja arkea valottaen.
Valokuva, elokuvataide ja dokumentit ovat esillä monessa salissa. Jos pää kestää, kannattaa katsoa esimerkiksi Frida Orupaboa ja Arthur Jafaa. Norjassa syntynyt nuori Orupabo käyttää teoksissaan sieltä täältä sattumalta löytämiään valokuvia tai sitten hän etsii niitä arkistoista ja muista lähteistä. Kuvista muotoutuu veistoksia, kollaaseja ja videoita, joiden sanomaa on vaikea määritellä: ne voivat kertoa arvoituksia elämästä tai viitata myös rasismiin ja kaltoinkohteluun muuten. Jafa tuo Kiasmaan amerikkalaisten saarnamiesten ja naisten hurmostunnelman. Videoiden kuva on paikoitellen suttuinen ja epäselvä, mutta tunnelma tärkein. Hurjaa saarnaa piisaa. Saarnaajat eivät ujostele todistaessaan uskosta gospel-tahtiin ja hypnotisoidessaan , siis rukoillessaan yleisönsä hurmokselliseen tajuttomuuteen. Kuvamateriaali koostuu katkelmista ja kestää lähes tunnin: toki puhutaan myös rasismista ja sosiaalisista ongelmista.
Osallistuvaa taidettakin Kiasman ARS 22-näyttelysaleista löytyy ja katsojalle leposijoja vaikka yläkerran “Saamelaiskirjastosta”, johon on koottu muutakin saamelaiskulttuuria kuin vain kirjoja. Monet naistaiteilijat liikkuvat lähellä metoo -tematiikka ja kehollisuus on paljolti läsnä, vaikkapa Mira Kauton tanssitaidetta kuvaavassa, “Yksin sateessa”-hahmojen liikkeissä.
Alakerran Pia Camilin iso vuorovaikutusteos oli Kiasmassa esillä jo ennen virallisia avajaisia. Se on yleisöä osallistava “veistosinstallaatio”, jossa henkilökohtainen osallistuminen taiteen tekemiseen on tekijän mukaan vaihtoehto kaupalliselle kuluttamiselle. Kaikki halukkaat museokävijät voivat yhä tuoda ja kiinnittää verkkomaiseen teokseen itselleen merkityksellisen esineen. Esillä on myös avoin monistekirjanen, jonka sivuille voi kirjata omin sanoin esineensä subjektiivisen tai vaikka historiallisen merkityksen. Kirjauksia ja pieniä tarinoita esineistä on paljon ja ne kannattaa jopa lukea!
Camilin teos kasvaa ja muuntuu (toivottavasti!) yhä viikottain. Mieleen juhannuksen esineistä jäi esimerkiksi “ Saiman samovaari”, jonka lahjoittajan vanhemmat olivat tuoneet Leningradin matkaltaan vuosikymmeniä sitten. Nimetön lahhjoittaja toivoo kommentissaan sen tuovan rauhaa ja inhimillisyyttä ihmissuhteisiin ja lopettavan maailmassa riehuvat julmat sodat.
Öisinajattelija