Kuten tunnettua, missä hyvänsä sodassa totuus kuolee ensin kun yksipuolinen sotapropaganda saa vallan. Kuka on vihollinen, kuka ystävä, se riippuu useimmiten näkökulmasta (hyökkääjä vs. uhri). Sodan jälkeen, kun rauha on näennäisesti solmittu, koston kierre ja vihanpito voi kestää sukupolvia.
Ihmiskunta ei näytä oppivan mitään menneestä; kun sota syttyy, sitä jopa lietsotaan. Jonkun maan talous saattaa kukoistaa toisten kärsimysten kustannuksella ja ainakin militarismi ja asekauppa saa uusia kannattajia ja menestyjiä. Rauhan rakentaminen ja diplomatia jää unholaan kun sota pitkittyy.
Sellaisen pienen maan kuten Suomen mediaan ja journalismiin näyttää mahtuvan vain yksi isompi “totuus” kerrallaan. Ukrainan sodan varjossakin on käynyt niin. Ne harvat suomalaiset, jotka osaavat italiaa, ranskaa tai saksaa (tai ukrainaa tai venäjää), saavat huomattavan paljon laajemman ja monipuolisemman kuvan tapahtumista kuin vain suomea ja (toista kotikieltämme) englantia taitavat. Suomalaisissa lehdissä on vain harvoin yhdestä “sotatotuudesta” poikkeavia mietteitä ja kirjoituksia tai käännöksiä. Pidän harvinaisena ja tervetulleena esimerkiksi Saska Saarikosken kolumnia Suomen ei kannata tempautua sotauhoon (HS, 14.8.2022)
Venäjän kielen opinnot ja tutkimus aallonpohjassa
Voisi ajatella naivisti, että niin venäjän ja ukrainan kieli olisi tällä hetkellä suomalaisnuorten kiinnostuksen kohde. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi on Pikku-Amerikka niin kieli- kuin mielipoliittisesti: englanti ja inglismit valtaavat alaa ja suosiota yhä enemmän kouluissa, tutkimuksessa, väitöskirjoissa, yrityksissä. Jos olet suomalainen tutkija, voin kysyä: Milloin olet viimeksi lukenut saksankielisen väitöskirjan?
Suomen naapurimaiden kielten suosio on ollut pitkään alamaissa. Siitä on ollut monessa yhteydessä huolissaan esimerkiksi emeritus-prof. Arto Mustajoki, joka on painottanut ruotsin, saksan, venäjän, viron ja puolankin tärkeyttä kouluopetuksessa tai tutkimuksessa. Kannattaa muistaa, että myös erilaiset ja erikieliset kontekstit ja paradigmat tai lähteet tutkimuksessa avartavat aina paitsi tutkimusteemaa, ihmisen muutakin ajattelua. Kielellä on siis merkitystä ja yksipuolinen kielipolitiikka yksipuolistaa myös kansalaisen näkemystä maailmasta.
Tänä syksynä sota, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on säikäyttänyt monet venäjän kielen opintoihin hakevat. Näin siitä huolimatta, että: “Venäjän kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan osaajat ovat tärkeä turvallisuuspoliittinen voimavara, kun mietimme esimerkiksi informaatiovaikuttamista tai mahdollista välineellistä maahanmuuttoa. Ei pitäisi synnyttää sellaista informaatiomuuria, että ei haluta tietää, mitä Venäjällä tapahtuu”, toteaa venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin prof. Tomi Huttunen Helsingin yliopistosta.
Ukraina ja slaavilaiset kielet
Suomessa on todella vähän pienten slaavilaisten kielten taitajia. Se on suuri puute kun ajattelee, mikä (ajankohtainen) rooli esimerkiksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä irtaantuneilla Itä-Euroopan mailla on nyt mantereemme historiassa. Puolan, bulgarian, tsekin, slovakian tai ukrainan kielialueet ovat lähes tuntemattomia yliopistopiireissäkin. Ei suomalais-ugrilaisia kieliäkään, edes viroa tai unkariakaan juuri osata, vaikka Virossa ja Unkarissa suomen kieli on hyvässä maineessa. Analogian voi ulottaa Karjalaankin: Suomen Pohjois-Karjalassa ei puhuta sen paremmin karjalaa kuin venäjääkään (paitsi maahanmuuttajat ja harvat entusiastit), mutta Venäjän Karjalassa sentään molempia kieliä kohtalaisesti. Erityisesti suomi on suosittu kieli yhä edelleen esimerkiksi Petroskoin yliopistossa.
Ukrainan kieli oli täysin unohdettu Suomessa ennen sotatalvea ja helmikuuta 2022. Voisi mainita vain muutaman sen puolesta puhujan tai kieltä osaavan kansalaisaktivistin: ahkeran suomentajan Eero Balkin, kansanedustaja Jussi Halla-ahon ja prof. Jukka Korpelan Itä-Suomen yliopistosta.
Jonkin verran yksittäisiä slaavilaisten kielten opiskelijoita ja entusiasteja löytyy hakemalla lähinnä pääkaupunkiseudulta. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella työskentelevä venäjän kielen prof. Larisa Leisiö toteaa kuitenkin että venäjän kielen ja kirjallisuuden opintokokonaisuuksien ohella ei löydy “opintoalaa, joka yhdistäisi laajemmin itäslaavilaiset kielet, kuten ukrainan, venäjän ja valko-venäjän kielet”. (Karjalainen 15.8.2022). Tällä hetkellä sellainen opintokokonaisuus voisi olla esimerkiksi työllistymisen näkökulmasta varsin tärkeä. Näin varsinkin tulevaisuudessa, mikäli Ukrainasta tulleet sotapakolaiset perheineen esimerkiksi jäisivät pysyvästi Suomeen. Suomessa jo nyt venäjää osaavat, opiskelijatkin, oppisivat ukrainan ja valko-venäjän suhteellisen helposti. Kaikkien meidän on hyvä oppia itsekin useampia vieraita kieliä eikä vain vaatia suomen osaamista ulkomaalaisilta.
Kieli ja kulttuurintuntemus, sodat ja konfliktit
Venäjän kielen ja kulttuurin prof. Sanna Turoma Tampereen yliopistosta painottaa myös yliopistojen ns. kolmatta tehtävää, kriittistä ajattelua ja yhteiskunnallisia kannanottoja, esimerkiksi valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ja tutkimusta. Kieli on avain kun harjoittaa jonkun maan tai kulttuurielämän osa-alueen tutkimusta. “Kulttuurinen vuorovaikutus on avain myös konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisemiseen”, Turoma toteaa (Karjalainen, 15.8.2022). Voisi ajatella niinkin, että millaista USA:n politiikan , trumpismin tai sotilasliitto Naton tutkimusta pystyisi tekemään ellei osaisi englantia (?). Silti juuri kukaan ei kyseenalaista sen Venäjä-tutkijan pätevyyttä, joka ei osaa kirjoittaa, lukea tai puhua sanaakaan venäjää, vaan tekee väitöskirjan maasta, vaikkapa putinismin historiasta pelkkiin englanninkielisiin lähdeaineistoihin nojaten (?)
Lainaan lopuksi tuntemaani ja maailmallakin tunnettua ja käännettyä suomalaiskirjailijaa (jonka nimeä en mainitse, koska en tahdo, että hän joutuu blogini vuoksi vihapuhe-ryöpytyksen kohteeksi!):
“Suomessa ei saa sanoa myönteistä sanaa venäläisistä. Ei Venäjän kulttuurista, ei mistään. Kaikki vanhat myönteiset kokemukset ovat pannassa. Nyt eletään tällaista aikaa. Todella kummallista ja kammottavaa, että olemme tässä tilanteessa. Naapuruussuhteemme ovat poikki. Tuskin koskaan Suomen historiassa suhteet Venäjään ovat olleet näin poikki. Ikään kuin Suomi ei olisikaan enää Venäjän naapurimaa”…
Öisinajattelija