Kuten vanha sanonta kuuluu, on hyvä tuntea vastustajansa. Siksipä vasemman laidan ajattelijoiden ja toimijoiden kannattaa lukea myös sellaista kirjallisuutta, mikä ei aina mieltä nostata.
Kun Suomi 100 -juhlavuonna ilmestynee vielä roppakaupalla tuntematonta ja usein arvotonta sota-sissi ja kaukopartioromantiikkaa, pitää olla silmää valita joukosta jotakin puhuttelevampaa kirjallisuutta. Sellaistakin löytyy.
Luen parasta aikaa Anneli Kannon fiktioromaania LAHTARIT (2017). Se pistää miettimään, miksi Ilmajoen nuorista miehistä tuli lahtareita kansalaissodassa 1918. Kanto kuljettaa mies- ja naishahmojaan läpi Suomen, Vaasasta Viipuriin. Tampereella viivähdetään antautuneita punikkeja teurastamassa varsin pitkään ja kaupungin valtauksen tapahtumakuvauksista heijastuu myös kirjailijan tarkka taustatutkimus. Juuri Tampereella otetusta valokuvasta Kanto löysi isoisänsä ja ryhtyi selvittämään kansalaissotaa ilmajokilaisten näkökulmasta. Myös valkoisten puolella palvelleet naiset ovat kuvauksissa mukana. Ehkäpä palaan Lahtareihin vielä uudelleen kun pääsen ilmajokilaisten mukana Viipuriin saakka…
Mutta tässä alla pari muuta vinkkiä kirjoista, joista on tullut lehtiin jo oma arvio kirjoitettuakin. Suosittelen lämpimästi.
Elias Simojoki – suomalaisen fasismin saarnamies
Siironen, Miika. MUSTAN LIPUN ALLA. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena Kustannus Oy 2017, 328 s.
Pohjois-Pohjanmaalla, Rautiossa körttiläispapin perheeseen syntynyt Elias Simojoki (1899-1940, alkujaan Simelius) on jäänyt historiaan enemmän tai vähemmän ”aitona” suomalaisena fasistina. Hän oli Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) perustajajäsen vuonna 1922 ja toimi monissa sen luottamustehtävissä. Vielä enemmän hän vaikutti Sinimustat -nuorisojärjestössä ja tietenkin myös Isänmaallisessa Kansanliikkeessä (IKL), jonka kansanedustaja oli 1933-39.
Simojoki julisti puheissaan ja saarnoissaan leppymätöntä ryssävihaa ja halusi kitkeä kommunismin Suomesta. Hän kuului 1930-luvun Lapuan liikkeen ”muiluttajiin” ja pyrki militarisoimaan suomalaisnuorison Hitler Jugend -tyyliin. Motto kuului: ”Suomi suureksi, Viena vapaaksi”.
Tutkija Miika Siironen on kaivautunut syvälle Simojoen ajatteluun ja välillä oudon ristiriitaiseen hahmoon. Silti paikoin tuntuu, että hän olisi lipsahtamaisillaan myytin lumoihin, vaikka pyrkiikin asemoimaan kohteensa objektiivisesti. Mustan lipun alla erottautuu tutkimuksena ilmeikkään kielenkäytön ansiosta. Sujuva suomi on monissa väitöskirjoissakin nykyisin harvinaista! Paljon yleisempiä ovat kehnolla englannilla kirjoitetut tutkimukset muodikkaista aiheista.
Elias Simojoki osallistui veljineen 1918 kansalaissotaan Oulussa, Porin ja Tampereen seuduilla. Hän huomasi tai ainakin väitti nauttivansa taisteluista ja lähti ”äärivalkoisena” mukaan Aunuksen retkelle 1919. Karjalasta palattiin häntä koipien välissä. Sittemmin AKS-aktivisti vastusti tietenkin Tarton rauhaa ja osallistui vielä heimosotiin Itä-Karjalassa 1921-22. Tappioista katkerana Simojoki vannoi kostoa ja revanssia koko loppuelämänsä. Hän oli fyysisesti komea ja loistava puhuja, joka apupappina itketti kirkkoväkeä ”jumalan ruoskana” erityisesti Kiuruvedellä.
Kiuruvesi oli 1920-30-luvuilla eräs herännäisen körttikansan keskuksia. Körttiläiset olivat pitkälle myös Lapuan liikkeen kannattajia ja hyvä saarnamies sai seurakuntalaiset taivuteltua myös IKL:n taakse. Nuoria vieteltiin Sinimustiin, ja heissä suomalaiset fasistit näkivät maan tulevaisuuden. Simojoen kaltaisella kiihkeästi kommunismia vastaan saarnaavalla papilla ja uskonnon opettajalla oli vaikutusvaltaa. ”Taisteleva herännäispappi” pääsi eduskuntaan, missä hänen virallinen roolinsa tosin kutistui vuosi vuodelta. Käytännön lainsäädännässä kokemusta ja kärsivällisyyttä oli vähänlaisesti.
Mutta Simojoki osasi yhdistää jumaluskon, militarismin ja ryssävihan, jonka ensimmäisiä 1920-luvun apostoleja hän oli yhdessä opettajansa, AKS:n puheenjohtajan Elmo Kailan kanssa. Hän oli erittäin suosittu esiintyjä ja esikuva oikeistolaisen talonpoikaisnuorison keskuudessa. Pappina hän hoiti Miika Siirosen mukaan myös vähäosaisten sieluja, vieraili matalissakin torpissa ja teki uutterasti käännytystyötä. Simojoki ei säästellyt omia rahojaankaan, jos joku oli 1930-luvun pulavuosina nälkään nääntymässä. Marxismi ja työväen järjestäytyminen olivat hänelle ”punainen vaate” ja isänmaan aate aina etusijalla, jopa niin, että lakiakin sopi rikkoa: ”Enempi kuin laki on minulle isänmaa”.
Laittomuuksiin urotekoja etsivä saarnamies lopulta kompastuikin sekaantuessaan Viron sisäisiin asioihin, harrastettuaan muun muassa ihmissalakuljetusta heimoveljien fasisteja tukiessaan. Eduskunta ja pappistoverit nuhtelivat ankarasti ja nuhteettoman papin maine meni, julkisesta katumisesta huolimatta. Petos- tai kiihotustuomioita ei silti tullut lehtikirjoittelustakaan, jota Miika Siironen olisi voinut referoida enemmänkin. Niin hurjaa se oli.
Kuolema talvisodassa kasvatti myyttiä. Rintamapappi Elias Simojoki ei jaksanut kuunnella haavoittuneen hevosen hirnuntaa, vaan otti pistoolin ja käveli Impilahden Koirinojalla jäälle lopettamaan tuskaisen eläimen. Paluumatkalla venäläisten luotisuihku osui päähän ja päätti kiistellyn saarnamiehen ja fanaatikon elämän 25.1.1940. Kaipaamaan jäivät vastavihitty nuori vaimo ja alle vuoden ikäinen poika. Hautapaikka löytyy Kiuruvedeltä.
Uusnatsin ”uskontunnustus”
Holappa, Henrik. MINÄ PERUSTIN UUSNATSIJÄRJESTÖN. Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat. Into Kustannus Oy. 2016, 201 s.
Oululaisen Henrik Holapan (s. 1985) muistelmat Minä perustin uusnatsijärjestön on rehellisentuntuinen kuvaus nuorukaisen tiestä Suomen Vastarintaliikkeen johtoon. Kirja on myös avoin anteeksipyyntö niille, jotka ovat Holapan kirjoitusten ja tekojen takia kärsineet. Nuori mies ei säästele itseään – jätettyään kolme-neljä vuotta sitten järjestönsä ja menneen elämänsä. Kirjan viimeistelyvaiheessa Holappa asui Kiinassa, rakkauden viemänä, mutta ehkä myös turvallisuussyistä.
Holapan perhetausta on tuikitavallinen: ydinperhe, kaksi vanhempaa sisarusta ja vanhemmat lähinnä alempaa keskiluokkaa. Hän kiinnostui natsiaatteesta ja Adolf Hitlerin ”perinnöstä” jo murrosikäisenä ja keräsi aiheesta, myös sotahistoriasta, kaiken mahdollisen. Myöhemmin hän laajensi kielitaitoisena lähdeaineistoja ja ystäväpiiriään aina tunnettuihin järjestöjohtajiin, nykynatseihin Amerikassa ja Euroopassa, joiden kanssa kävi tiivistä kirjeenvaihtoa. Perhe ja erityisesti sisaret olivat veljensä harratuksista kauhuissaan, varsinkin kun tämä alkoi etsiä yhteyksiä Oulun skiniporukoihin.
Skinit olivat välivaihe ja Holapan mielestä vain humalaisia vaarattomia räyhääjiä, jotka eivät saaneet Oulussa aikaiseksi edes kunnon katutappeluja. Nuorukainen itse osallistui natsimateriaalin tuottamiseen, sen levittämiseen ja ulkomaalaisten omistamien pitserioiden ikkunoiden särkemiseen. Siinä sivussa hän etsi isompia reviirejä ja auktoriteetteja, koska halusi olla mukana aidosti järjestäytyneessä, kansainvälisessä ja päämäärätietoisessa toiminnassa.
Jo parikymppisenä Holappa matkusteli myös maailmalla tavaten muun muassa ruotsalaisia ja saksalaisia uusnatseja. 2006 hän piilotteli Oulussa asunnossaan etsintäkuulutettua saksalaista natsijohtajaa Gerhard Ittneriä ja loi suhteet myös ”kävelevään natsiensyklopediaan” eli Roy Amstrongiin. 2008-2009 Holappa asui pitkään Amerikassa John de Nugent nimisen kuuluisan aktivistin ”au pairina” ja vieraana. Myös paikallinen vankila tuli tutuksi ja maasta karkottaminen.
Eri järjestöjen ja vaiheiden jälkeen Holapasta tuli keskeinen teoreetikko ja johtaja Suomen Vastarintaliikkeessä, jolla oli hyvät yhteydet varsinkin Ruotsin uusnatseihin. Pohjolasta haaveiltiin uutena arjalaisena maailmanvaltana. Taposta sekä pankkiryöstöistä tuomittu johtohahmo, myyttinen Klas Lund oli pian myös Holapan tuttu ja ihailun kohde.
Vuoden 2012 paikkeilla Henrik Holappa erosi Vastarintaliikkeen johtotroikasta ja alkoi epäillä aatteellisuuttaan ja toimintatapojaan. Piskuisen porukan jäsenmääräkään ei kasvanut muutamaa kymmentä suuremmaksi. Vastarintaliike syyllistyi pian myös Jyväskylän kirjastopuukotukseen ja Pride-kulkueen kaasuiskuun Helsingissä. Näissä Holappa ei ollut mukana. Sen sijaan syksyn 2016 taposta Helsingissä epäilty Eppu Torniainen oli jo tuolloin järjestöaktivisti – ja epäiltynä Jyväskylänkin mellakasta.
Holappa ei kerro kovin yksityiskohtaisesti, miten irtautuminen Vastarintaliikkeestä ja entisistä ystävistä tapahtui. Ehkä kyseessä oli ”aikuistuminen”, viisastuminen lukeneisuuden kautta, mutta, näin uskon, myös ulkomaalaiset naisystävät (ukrainalainen, somali ja kiinalainen). Skineissä ja uusnatseissa kun on jäseninä varsin vähän tyttöjä tai naisia, ja aika monen ääriryhmän jäsenen on saanut järkiinsä pehmeämpi sukupuoli tai aito tutustuminen ulkomaalaisiin.
Suosittelen mieluusti Henrik Holapan kirjaa muun muassa siksi, että se kuvaa varsin hyvin tavallisen suomalaisnuorukaisen tien äärioikeistolaiseen väkivaltajärjestöön – ja myös sen, että irrottautuminenkin on mahdollista.
Öisinajattelija