Suomi on kiusaajien tasavalta. Kansalaisten kiusaaminen, huijaaminen, häpäiseminen, nöyryyttäminen, perseelle potkiminen ja selkään puukottaminen on jokapäiväistä. Eristäminen, kiristäminen ja töniminen alkaa jo päiväkodeissa, kuten päivänä muutamana media meille kertoi. Mediassa ei vain kunnolla kysytty miksi näin tapahtuu jo lasten maailmassa. Outoa. Miksi? -kysymykset ovat mielestäni entistä tärkeämpiä. Mutta onko sitä kuuluisaa tutkivaa journalismia enää missään? Siis lööppi- , juoru- ja selko-verkkolehtien aikakaudella? Hutkivaa journalismia sen sijaan on kaikkialla…
Mannerheimin lastensuojeluliiton (MLL) suunnittelija Laura Kirves sanoo, että ”…noin neljästä vuodesta ylöspäin lapset osaavat kiusata. Viimeistään kuusivuotiailla kiusaamisen kuviot ovat täysin selvillä.” Kyllä olisi kirveellä töitä, mutta miksi kiusaamista esiintyy jo vauvaiässä? Ja enenevässä määrin peruskoulussa.
Mistä kiusaajat tulevat?
Väitän että kiusaamisen juuret löytyvät yhteiskunnan ytimestä. Kaikesta ei toki sovi syyttää systeemiä aina ja ikuisesti, mutta kyllä markkinatalouden, kilpailuyhteiskunnan ja rosvokapitalismin ytimessä on niin paljon mätää, että joku mättää. Jatkossa joitakin esimerkkejä.
Lamakausina markkinatalous potkii perseelle, siis irtisanoo, sankoin joukoin uutteria ahertajia tehtaasta jos toisesta. Kilometritehtaan kansalaiset, leipäjonojen ja sossun asiakkaat muodostavat ison kiusattujen ryhmän. Heitä heitellään luukulta toiselle ja käsitellään usein surkeina luusereina. Johan siinä kiusaantuu! Joku syrjäytyy niinkin, että alkaa kiusata muita: hällä väliä! Mutta todelliset kiusaajat kulkevat pää pystyssä markkinatalouden menestyjinä…Pörssikurssit nousevat kun UPM, Nokia jne jne irtisanovat työntekijöitään.
Virtuaaliyhteiskunnassa ja väkivaltaisen visuaalisen kulttuurin hallitessa elokuva- ja pelimaailmaa, mallioppiminen on vahvaa jo vauvaiässä. Apinakin mallioppii, miksi ei nelivuotias? Kun vielä parhaan televisiokatseluajan täyttävät erilaiset diilit, big brotherit, idolsit ja muut kiusaamis- ja uloslyöntilähetykset, ei tarvitse ihmetellä jos nuori hyväksyy ja omaksuu sen, että agressiivisella esiintymisellä saa tahtonsa läpi ja usein vielä mainetta ja kunniaa … ”Jos lapsi on kotona oppinut, että aggressiivisella käytöksellä saa haluamansa, hän käyttäytyy samoin toisten lasten kanssa”, sanoo MLL:n Laura Kirveskin.
Erittäin suuri rooli kiusaajien tasavallan muodostumisessa on aikuisten kansalaisten välinpitämättömyydellä, aidon kansalaisrohkeuden puuttumisella, kaikkien mahdollisten yhteisöjen pirstaloitumisella. Naapurin asioihin ei saa puuttua, vaikka avunhuuto kuuluu yläkerrasta. Lasta ei saa rangaista, jotta tämän – tai vanhemman – mieli ei pahoittuisi. Maahan kaatuneen tai katuun lyödyn yli kävellään, koska on kiire kotiin, töihin, kuntosalille…tai koska vaatteet likaantuvat ja joku voi luulla, että tuo onneton vertavuotava juoppo voisi olla vaikka omainen…
Joensuun rasismi
Öisinajattelijalla on pientä omakohtaista kokemusta joensuulaisesta rasismista, joka on taas on lisääntymään päin. Tulin tähän kaupunkiin vaimon ja kolmen nuorimman lapseni kanssa vuonna 1993 – Mannerheimin lastensuojeluliiton nuorisosihteeriksi. Elettiin ”skinicityn” ja skiniaatteen ensimmäistä aaltoa Joensuussa. Ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Pohjois-Karjalaan samoihin aikoihin. Elettiin myös lamavuosia ja hurjan työttömyyden aikaa. Muistan hyvin kuinka skinien suorittamia rikoksia vähäteltiin. Paikallislehdet vaikenivat eivätkä julkaisseet aluksi edes huolestuneita yleisönosastokirjoituksia, jotta kaupungin maine ei menisi. Lupsakoiden karjalaisten kommentit ulkomaalaisista olivat hyvinkin negatiivisia. ”Penttilän poikien” pesäpallomailahyökkäyksille naureskeltiin. Jotkut hyväksyivät ne hiljaisesti: ”pojat ovat poikia”.
Pahoinpitelyt, autojen polttaminen, ikkunoiden särkeminen, asuntoihin tunkeutuminen ja pesäpallomailat olivat äärimmäistä fyysistä kiusaamista, rikoksia. Niitä todella vähäteltiin pitkät ajat. Jopa poliisi jätti tutkimatta monia tappeluja. Onneksi kukaan ei kuollut vaikka läheltä piti kun puukotkin otettiin aseiksi.
Ja onneksi löytyi kansalaisrohkeita joensuulaisiakin. Mainitsen mielelläni muutaman, maailmankatsomukseen tai puoluekantaan katsomatta: komissaari Erkki Kanerva, nuorisosihteeri Jouni Erola, vapaaehtoistyöntekijä Melody Karvonen, tutkija Vesa Puuronen, MLL-työntekijä Leena Sopanen, toimittaja Tiina Tolvanen. Moni heistä oli työkaverini vuosilta 1993-94. Tämän päivän Joensuu kaipaisi heidän kaltaisiaan, jotta uusi rasismin aalto ei saisi tuulta purjeisiinsa. Onneksi tilanne onkin hieman toinen kuin lähes parikymmentä vuotta sitten. Paikallismedia ei ainakaan vähättele rasistisia rikoksia, äärimmäinen fyysinen kiusaaminen yritetään saada kuriin myös poliisin toimesta.
Mutta: jotakin pitäisi muuttua myös kiusaajien tasavallan ytimessä, mediassa ja kasvatussysteemeissä yleensä. Jos pelko alkaa jäytää sielua (lainaus elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinderiltä), olemme hukassa, korvia myöten kusessa.
Joensuun virallinen Öisinajattelija