Parasta Naistenpäivää 8.3. / S prazdnikom 8-ogo marta!
Suomalaiset (nais)urheilijat pohjustivat hienosti Kansainvälisen naistenpäivän (8.3.) vieton sekä MM-talvikisoissa Obersdorfissa että varsinkin EM-hallikisoissa Torunissa. Seuraan harvemmin, jalkapallon ohella, yleisurheilun huippukisoja ja pitkiä juoksumatkoja. Nyt kannatti katsoa myös Obersdorfin 50 km hiihto; täyttä draamaa ja parasta elokuvallistakin viihdettä. Iivo Niskasen legendaarinen välihuuto muistettaneen vielä pitkään kuten loppumetrien välienselvittely!
Vangittua aikaa etsimässä
Öisnajattelija on yrittänyt liikkua päivittäin korona-aikoina 2020-21 ja katsoa myös tavallista enemmän elokuvia (televisiokanavilta). Sanottakoon, että olen ollut jo vuosikymmeniä intohimoinen venäläisen ja suomalaisen elokuvan ystävä. Se saattaa johtua entisestä ammatistani. Kymmenkunta vuotta meni SEA:n, Suomen elokuva-arkiston palkkalistoilla. Osatekijä voi olla myös opiskeluni ja elämäni entisessä Neuvostoliitossa, kiinnostukseni historiaan, ylipäänsä. Elokuva on taidelaji, joka kummasti ja usein epäsuorasti heijastaa menneisyyttä ja kertoo siitä minkä olemme verkkokalvoilta ja muistista jo poispyyhkineet: se aktivoi näkömuistin saarekkeita silloin kun olemme kokemamme ja näkemämme jo autuaasti unohtaneet. Uskokaa pois.
Ohjaaja Andrei Tarkovskin mukaan elokuva on vangittua aikaa ja taiteena se liikkuu runouden ja musiikin välimaastossa. Ainakin näytelmäelokuva, joka ei ole keskittynyt liikaa viihdyttämiseen tai toimintaan eikä kiiruhda vain säikäyttelemiseen tai leikkauksella leikkimiseen, kohtauksesta kohtaukseen.
Kotimaisia harha-askelia
Herään yleensä aikaisin ja kirjoittelen mitä kirjoittelen ennen puolta pävää. Iltapäiväisin katselen usein suomalaiselokuvia , jotka ovat jääneet unholaan. Joskus joku ystävä muistuttaa niistä, joskus Suomen Kansallisfilmografia-kirjasarja pistää paneutumaan. Juuri siksi olen katsonut esimerkiksi ihmeellisiä jo unohtuneita filmejä, jopa kotimaisia harha-askelia.
Harha-askel ja Jäinen saari on esitetty viime viikkoina ensi kertaa televisiossa. Ne sopivat hyvin 8.3.-naistenpäivän elokuviksikin, sillä molempien keskeiset naisroolit ovat kutkuttavan hyviä ja samalla stereotypioita – menneen maailman mies-nais-epätasa-arvon tuottamia, lievästi ilmaisten . Silti filmit ovat kiinnostavia monella tasolla: unohtuneita “pieniä melodraamoja suomalaisen elokuvan murrosvuosilta, jolloin suuret studioelokuvat painuivat vanhanaikaisiksi, mutta uusi rennompi elokuvailmaisu antoi vielä odottaa itseään”. (Näin lukee jossakin arvostelussa).
Elokuvien ohjaaja Erik Häkkinen perusti tuotantoyhtiö Filmiteoksen vuonna 1959. Hän ohjasi, kuvasi ja tuotti yhtiönsä kautta lähinnä lyhytelokuvia ja mainosfilmejä, ei mitään varsinaisia taide-elokuvia tai ylipitkiä spektaakkeleja. Nämä ainoat “puolipitkät” elokuvansa hän ohjasi 28-vuotiaana; Harha-askel sai ensi-iltansa maaliskuussa 1964 ja Jäinen saari ehätti valkokankaalle saman vuoden viimeisenä päivänä.
Harha-askel
Harha-askelen (1964) pääosissa loistavat Ville-Veikko Salminen ja ex-missi Tarja Nurmi (myöhemmin aviopari). Filmi etenee hitaasti ja kuvat kertovat paljon muutakin, esimerkiksi Helsingin 1960-luvun alun maisemista, ravintolaelämästä, juopottelusta ja laivatytöistäkin. Alkujaksot, kuten joku kriitikko on huomannutkin, ovat täynnä “lähes kaurismäkeläistä vaiteliaisuutta: dialogia on olemattomasti, eivätkä henkilöt kommunikoi oikeastaan mitenkään”. Elokuvan ravintolakohtauksessa esiintyy komeasti muun muassa aikanaan tunnettu jazz-yhtye Tikan Pojat. Loppua kohti kerronta etenee hyppelehtien kohtauksesta toiseen, muuttuu puheliaammaksi, mutta tarina poukkoilee liikaakin sinne tänne.
Jäinen saari
Jäinen saari (1964) perustuu Mika Waltarin samannimiseen pienoisromaaniin vuodelta 1947. Kokenut elokuvakirjoittaja Waltari luki Häkkisen käsikirjoituksen ja teki omat korjauksensa lopulliseen versioon. Tarinahan kertoo alkoholisoituneesta kuvataiteilijasta ja opiskelijatytöstä, tämän kohtalokkaasta sairaudesta ja rakastumisesta vanhempaan mieheen.
Elokuvasta on tullut Häkkisen käsissä kahden hengen kamarinäytelmä, joka hakee moralistista tai naturalistista sävyä. Keuhkotautinen opiskelijatyttö, jota näyttelee tumma kaunotar Annikki Moksi, saapuu tekemään tutkielmaa alkoholisoituneesta taiteilijasta, ja “taiteen riivaamat sielut tuntevat magneettista vetoa toisiaan kohtaan”, kuten kritiikki kertoo. Ahti Lavosen aidot maalaukset ja Kalervo Kosken miehekäs roolityö toimivat ja “kantavat hyvin loppuun asti, vaikka intiimi tarina onkin kääntynyt kokopitkäksi elokuvaksi paikoitellen hiukan kankeasti.”
Elokuvassahan kaikki on mahdollista, mutta joskus jopa elämässä riittää draamaa. Sunnuntaina 7.3. 2021 urheilussakin ratkottiin miltei elämänkohtaloita, nimittäin Obersdorfin 50 kilometrin hiihdon loppumetreillä…
Öisinajattelija