Jos seuraa pelkkää valtavirtaa, median mainostamia, markkinoimia ja suosittelemia kulttuuritapahtumia, joutuu usein pettymään. Läpikaupalliset euroviisut ja mega-rock- festivaalit tai vaikka elokuva- ja kirjallisuusmessut ja superensi-illat eivät ainakaan Öisinajattelijaa yleensä kiehdo tippaakaan. Siksi kannattaa harkita mihin aikansa ja rahansa tuhlaa. Halvallakin voi saada hyvää, kantaaottavaa ja kiinnostavaa taidenautintoa. Onneksi kotisohvaltakin voi katsella ajoittain laatuelokuvia kun vain jaksaa selata ne roskaviihteen ja valmiiksi naurettujen diili-ja tissi kilpailujen seasta.
Pientä ja hentoa elokuvataidetta
Viime viikonloppuna kotimainen televisio tarjosi useammankin laatuelokuvan, joista aluksi pari sanaa.
Mika Kaurismäki jää usein pikkuveljensä varjoon, vaikka on ohjannut erityisesti viimeisten 10 vuoden aikana monta hienoa ihmissuhdefilmiä. Viisi vuotta sitten valmistunut Yö armahtaa on kolmen huippunäyttelijän ansiosta merkkiteos. Siinä inspirointi ja luottamus näyttelijöihin toimii. Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka purkavat ahdistustaan kapakassa saaden aikaan harvinaisen laadukkaan lopputuloksen. Juoni ja miljöö ovat sivuseikka.
Näyttelijäkolmikon vapaalla inspiroinnilla ja kokemuksella taitaa muutamassa muussakin Mika Kaurismäki-filmissä olla merkitystä. Miehet tapaavat vappuyönä Sveholmin näyttelemän ravintoloitsijan baarissa (oikeasti Kaurismäen veljesten Corona-baari), joka vetelee viimeisiään. Kaikilla on tummanpuhuva tarina takanaan ja roolien takainen aitous purkautuu auki vähitellen. Toivoa on vähän, mutta dialogi rehellisempää kuin olutkolpakon ääressä istuvien suomalaisten jöröjukkaurosten puheessa tavallisesti. Tunnelmaa tiivistää ja oikeasti luo myös Dave Lindholmin pariin otteeseen Corona-baarin kohtauksissa välipalana soiva oma sanoitus & sävellys Pieni ja hento ote.
Virpi Suutarin kantaaottava luontodokumentti Havumetsän lapset on uutta, viime vuoden tuotantoa. Se esitettiin viikonloppuna parikin kertaa televisiossa. Kannatti katsoa. Pitkä, nuorten aktivistien haastatteluihin, tekemisiin ja keskusteluihin pohjaava tarina kestää hyvin. Se on naivin rehellinen, sanan parhaassa merkityksessä, ja antaa sataprosenttisen suunvuoron kohteensa nuorille naisille ja miehille, jotka liikkuvat luonnossa aidosti ihmetellen, tutkaillen. Teemu Lakan kuvaus on hivelevän kaunista, luontoa kunnioittavaa ja yksityiskohtia tallentavaa. Toisaalta, esimerkiksi talvinen avantouinti ja myös päähenkilöiden, naisten pitkä “filosofinen” vesikohtaus on henkeäsalpaava tallennus!
Pioneereja ja esimerkkejä tarvitaan – ja niitä ovat Havumetsän lapset, ehkäpä juuri hyvin nuoret naiset, jotka uskaltavat pistää elämänsä alttiiksi, moraalinsa koetukselle kaiken krääsän ja markkinahumun sekä armottoman kaupallisen riiston, militarismin ja jatkuvan kasvun vaatimusten maailmassa.
Nuorille aktivisteille metsäluonto on eliöineen, kasveineen ja puineen ihmeellinen paratiisi, joka on katoamisvaarassa avohakkuiden takia, kunnon ikimetsäsuojelun puutteessa. He ovat selvästi tämän ajan “koijärvilaisia”, mikä näkyy myös dokumentin historia-pätkien kuvissa. Vasta-argumentteja metsäteollisuuden puolesta esittävät muutamat eri firmojen valkokaulusammattilaiset, joiden selittelevää ja itsestäänselvää “tulosvastuullisuutta ja “kasvun ideologiaa” nuoret kritisoivat. Nuoret ovat tosissaan myös talvisissa maisemissa, monissa mielenosoituskohtauksissa ja se tuo pientä ja hentoa toivoa maapallon tuhoamisen tiellä. Tosin sukupolvien kuilukin dokumentin loppupuolella on selviö: metsä on monelle omistajalleen edelleen pelto, jolta aika ajoin on satoa korjattava. Kaikki metsänomistajat eivät toki toimi samalla tavalla.
Ja vielä: Saamelaisten kansallispäivän tienoilla televisiossa nähtiin kaiken lisäksi Suvi Westin hienot dokmentit Eatnameamet – Hiljainen taistelumme ja Máccan – Kotiinpaluu ja Katja Gauriloffin elokuva Je´vida. Harvinaista herkkua!
Pasifismia ja kansalaissotaa tietokirjallisuudessa
Suomalaisen pasifismin 60-lukulaiseksi “kantaisäksi” voi perustellusti nimittää Ilkka Taipaletta, joka ideoi, kirjoittaa, esiintyy ja välillä saarnaakin vielä yli 80-vuotiaana. Hän on ollut niin monessa mukana aloitteentekijänä, että jaksaminen ihmetyttää. Ilkka oli jonkun kuukauden myös työnantajani Suomen Rauhanliitossa (jonka arkistoa järjestin) , jolloin tutustuimme ja itsekin liityin Rauhanpuolustajien lisäksi myös Rauhanliittoon ja Sadankomiteaan. Silloin, vuonna 1980, ei Rauhanasemaa vielä ollut, vaikka liiton toimisto sijaitsikin Itä-Pasilassa. Ilkka ja myös Erkki Tuomioja tulivat noina kuukausina kahvipöytä-tutuiksi.
Ilkka Taipaleen ammatillinen työ ja monet kirjat ovat puhutellet suomalaisia vuosikymmenten vieriessä – ja olen ilolla pannut merkille hänen suhteensä myös Venäjään, venäläisiin rauhan- ja toisinajattelijoihin ja kulttuuriin. Ilkka on matkaillut itänaapurissa riittävästi ymmärtääkseen tavallisiakin venäläisiä. Hän on ollut 1960-luvun ensi vuosista vaimonsa Vapun kanssa monen tempauksen takana, aina milloin asunnottoman, alkoholistin, mielenterveyspotilaan tai monen muun päähän potkitun kansalaisen asialla.
Uusi kirjoituskokoelma, keväällä 2024 ilmestynyt Sinisilmäinen pasifisti. Kirjoituksia seitsemältä vuosikymmeneltä on ansioituneen tietokirjailija Kalevi Kalemaan kokoama. Voi ounastella, että materiaalista ei ole ollut pulaa! Varhainen pasifismi, lääkärin ammatti mielenterveystyössä ja kv-areenalla sekä sodan ja rauhanliikkeen ongelmat saavat paikkansa. Ilkka on korostetusti myös individualistinen ideanikkari, joka ei suorapuheisuudellaan kaikkia miellytä. Voin hyvin kuvitella, miltä miehestä tuntuu tällä hetkellä sotaintoilijoita ja militaristisia puheita kuunnellessa (?), sillä niin monta sodanvastaista tempausta hän on ollut järjestämässä. Voin sanoa, että itsekin palautin aikoinani sotilaspassin ja kieltäydyin kertausharjoituksista paljolti Ilkan ja Ville Komsin ideoiman “Upseerit sotaa vastaan”-kampanjan seurauksena.
Ilkka Taipale on selvästi myös Rauhanliiton legendaarisen perustajan, Felix Iversenin työn jatkaja, joka ei pelkää jos sattuu joskus loukkaamaan nykymaailman pikkuhitlerien kunniaa!
Tammikuussa käsiini osui myös mielenkiintoinen historiateos, joka oli jäänyt 5 vuotta sitten lukematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä Maija Hakasen perusteellinen tietokirja Pakinkylän Punainen Kaarti (2019) on pätevää paikallishistoriaa, jonka lähdeapparaattikin kattaa 45 sivua. Mukana on tiedot 284:stä kuolleesta, teloitetusta, maanpakolaisesta ja tuomitusta Pakinkylän punakaartilaisesta. Työ on vaatinut vuosia ja monenkirjavan aineiston myllyttäminen sujuvaksi tekstiksi myös tutkijan taitoja.
Pakinkylä, nykyinen Pakila ei ole valikoitunut sattumalta Hakasen tutkimuskohteeksi. Alue oli vuonna 1918 työläisvaltainen, selvästi keskivertoa köyhempien ja kurjempien helsinkiläisten asuinalue, jossa asuttiin ahtaasti ja missä vielä myös kasvimaat ja kotieläimet olivat iso osa ruokahuoltoa. Siksipä juuri sieltä nousi myös kaartilaisjoukko, jolla oli merkitystä kansalaissodan eri rintamilla. Tämän kaartin toiminnan kostivat sitten valkoiset, jotka teloittivat tai antoivat maahan intervention tehneiden saksalaisten teloitettavaksi ison joukon sotatapahtumiin täysin syyttömiä pakilalaisia, työväen toimijoita – miehiä ja naisia.
Kun luin Hakasen tekstiä, tuli väistämättä mieleen edesmenneen, historiallista sosiologiaa paljon käyttäneen huippututkijan, Risto Alapuron hieno tutkimus 30 vuoden takaa, nimittäin vuonna 1994 julkaistu Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933 . Maija Hakasen teos on samalla tavalla selkeä ja monipuolinen paikallishistoria, jonka alaotsakkeeksi sopisi vaikka “Kansalaissota paikallisena ilmiönä”.Hakanen osottautuu erinomaisen puolueettomaksi tutkijaksi siinä periaatteellisessa mielessä että ei tee punaisista pakinkyläläisistä mitään pelkän aatteen marttyyreja, vaan näyttää että köyhän kansan kosto on myös julma ja kun tappamaan aletaan, syyttömät saavat aina kärsiä puolin ja toisin…
Arjen aktivismia
Kuten Virpi Suutarin dokumentti Havumetsän lapset, myös Leo Straniuksen uutuusteos 1,5 astetta parempi arki (2025) edustaa nuoremman polven kansalaisaktivismia. (Taidan olla melkoisen jäävi sitä arvioimaan, mutta ehkäpä näin on hyvä päättää tämä blogi ja koko 15 vuotta jatkunut blogikirjoittamiseni Kansan Uutisissa.)
Leo Stranius kysyy kirjansa alaotsikossa Miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi ja myös vastaa kysymykseensä monella tavalla. Jätän kysymyksen ja mahdolliset subjektiiviset vastaukset lukijan vastuulle ja vastaan vain omasta puolestani:
Pysähdy ajoissa, et pääse oravanpyörässä, urassa juoksemalla tai tavaramarkkinoilla itseäsi pakoon. Kiirettömyys ja kohtuus, niukismi, vaan ei asketismi on ihan tarpeeksi. Kerskakulutuksen väistäminen ja marginaalikulttuurin sekä liikunnan maltillinen harrastaminen tekee jokaiselle hyvää.
Vielä parempaa on se, jos sattuu elämässään kohtaamaan aidon rakkauden, sopusoinnun ja tasapainoisen vanhuuden. Ystäviä ja yhteisöllisyyden! Se on harvojen etuoikeus eikä kannata masentua jos jää ilman, sillä voi aina rakastaa itseään ja ymmärtää lähimmäistäänkin, sillä silloin maailmassasi on uskoa, toivoa ja rakkautta. Tähän lisään ripauksen Andrei Tarkovskia: Ei elämässä onni, siihen pyrkiminen ole ehkä kaikkein tärkeintä, vaan se, että ihminen oppii valmistautumaan kuolevaisuuteensa.
Olin siis kuuntelemassa uuden kirjan julkistamistilaisuutta Helsingin Oodissa. Asiantuntemus paistoi kommentoijien ja tekijän puheessa ja tottakai esiintymisvarmuus on jo tottumuksen tuomaa: perustelut tulevat kuin apteekin hyllyltä. Eri mieltä voi ja saa olla ja myös kysyä: onko jo liian myöhäistä ja tuleeko ympäristötuho ensin vai saako tyhmistyvä ihmiskunta sitä ennen aikaan ydinsodan?Oodin tilaisuudessa kirjan siivittämät keskustelut esim. lentoliikenteen turhuudesta, kasvusta ja kulutuksesta (”älä osta mitään”), pyöräilyn tärkeydestä sekä vegaaniruuasta olivat niin sanottua peruskauraa.
Mieleen jäi monen paneeliin osallistuneen oma näkövinkkeli, vaikkapa se, kuinka pelimaailmaan ja lasten harrastuksiinkin voi ehkä vaikuttaa (uskoisinko?) ja kuinka Mannerheimintien toisella puolen, siis Oodia vastapäätä eduskunnassa, kannattaa joskus käydä (toivotonta?). Myös yksilöesimerkki sai huomiota ja kiitosta, ja siinähän melkoinen pioneeri on edellä mainittu Ilkka Taipale.
Käpylä by Night: “Noche Argentina”
Helsingin Käpylä taitaa olla harvinaisen punavihreä kaupunkikeidas. Ainakin äänestyskäyttäytymisen perusteella. Kulttuuria siellä on kovin vähän, toki aktiivisesti toimiva kirjastoväki ja Venäjä-Seura, kirkonmäki sekä hyvin hoidetut puutalojen pihapiirit ja tietty yhteisöllisyys. Kai muutakin, mistä en sivullisena mitään tiedä (?), vaikka kovin keskiluokkaiselta katumaisema päällisin puolin iltahämärissä näyttää. Se on erilainen kuin Kontulan Ostari ja proletaarinen itähelsinkiläinen lähiö, jossa tuli asuttua vuosikymmeniä sitten.
Kun käännyin kävelyretkeni päätteeksi Koskelantielle (perjantai-iltana 7.2.) vanhasta Old Sophie –ravintolasta kantautui outoa musiikkia: latinalaisamerikkalaisia rytmejä. Kas vain, tällaistakin voi kokea Käpylässä alkuvuodesta 2025!
Sophie oli uudistunut ja täpötäynnä. Kaikenikäistä yleisöä ja argentiinalaisia sielukkaita sävelmiä. Duon, mieskitaristi ja naislaulaja, konsertti oli päättymäisillään, mutta viimeiset kappaleet johdattelivat suoraan argentiinalaisen tangon ja kansanmusiikin ytimeen. Yleisö reagoi voimakkaasti ja välittömästi. Kuulin ravintolan pitäjiltä, että kyseessä olivat duon omat sovitukset, perinteisiä sävelmiä, jotka tuntuivatkin tutuilta. Upea päätös illalle, viva Leandro Roco, laulu ja kitara sekä solisti Mercedes Krapovickas. Täyttä tangoa, ja minulle marginaalia, Käpylä pääsi yllättämään.
Öisinajattelija