Kunnallisvaalit 2021 kiinnostivat vain vähän yli puolta äänestysikäisistä suomalaisista sen verran, että kansalainen kävi kirjoittamassa ehdokkaansa numeron. Vaalikampanja oli vaisu ja äänestäneistä joku jätti tyhjänkin lapun. Tätä on ihmetelty ja analysoitu monesta näkökulmasta.
Esitän yhden, suht loogisen ajatusrakennelman – ja peesaan samalla joensuulaista professoria, Jukka Korpelaa, joka kirjoitti mielipidesivulla asiasta paljonpuhuvalla otsikolla “Kunnat eivät ole ihmisille enää yhtä tärkeitä kuin ennen” (HS, 19.6.2021).
Siteeraan Korpelaa: “Pienet peruskunnat eivät enää päätä paljostakaan. Kotikuntajuuret ovat vain niillä harvoilla, jotka ovat tästä maailmasta syrjäytyneet…
Vaaleissa puhuttiin valtakunnan asioista, koska kunnan poliittisia asioita ei ole…Kuntia puolustetaan ihmisten identiteetillä, esimerkkeinä Lounais-Suomen keskiaikaisille seurakunnille rakentuvat pienet kunnat. Muualla kunnat ovat vain teknisiä hallintorakenteita…Tuskin kenenkään identiteetin ydin on oma kunnankamreeri…”
Vaalit, sote ja kunnallisvalta
Jukka Korpelan tekstissä on vinha perä. Kun Suomi sote-suunnitelmassa jaetaan ns. “hyvinvointialueisiin”, kunnallisvalta vähenee ratkaisevasti. Toivoa tietenkin sopii, että kunnat hoitavat muut jäljelle jäävät tehtävänsä entistä paremmin ja että sote-ratkaisusta tulisi toimiva eikä entistä syrjäytyneimpiä “pahoinvointialueita” tai uutta byrokratiakerrosta tulisi lisää. Ilman maakuntaveroa tuskin onnistutaan (?). Mutta lähidemokratiaa, johon pienillä kunnilla ei ole kohta varaakaan, sote syö silti tehokkaasti: vain koulut, kirjastot, kulttuuri ja liikunta ovat niitä alueita, joista kunnissa voidaan pienenevien budjettien rajoissa tietyin ehdoin päättää. Siinä sarjassa kuntien vähäisetkin tehtävät vaikeutuvat ja erityisesti juuri kulttuurielämä on ollut koronaepidemian hurja sijaiskärsijä!
Entäpä jos nämäkin verovaroin kustannetut lähidemokratian ydinalueet siisrtyvät tai siirretään pikavauhtia isompien tasapuolisesta kansalaisten “hyvinvoinnista” ja kulttuurinälästä huolehtivien alueyksikköjen päätäntävaltaan?
Voisi ajatella, että kansalaiset jättäessään kesäkuun vaaleissa 2021 äänestämättä tajusivat sisimmässään, että vaikutusmahdollisuudet lähitulevaisuudessa senkun heikkenevät – tai sitten ihmiset protestoivat antamalla äänensä äänekkäimmille vastarannan kiiskille, perussuomalaisille. Miten muuten vasemmiston ja vihreiden tappion voisi tulkita? Ovathan hallituspuolueet olleet ainakin sanoissaan ja velanotossaan köyhän kansan puolella? Entä oikeissa teoissa? Ovatko vihreät saaneet aikaan esimerkiksi Hgin asunto- ja kaavoituspolitiikassa todellisia vihreitä läpimurtoja vai onko menestystä ollut vain hyvän pyörätieverkoston rakentamisessa? Mitenkä vasemmistolta on sujunut talouden & työllisyyden hoito ja onko kaikenlaisten tempputyöllistämisien sijaan odotettavissa aina vain (hallitustyöstä sinänsä riippumattomia) uusia Kemi-ilmiöitä, irtisanomisia joka puolella? Nouseeko kulttuurielämä enää koskaan pandemian suosta edes aikaisemmalle tasolle, vaikka vihervasemmisto kunnissa mitä tekisi?
“Junantuomat” ja katoava kunnallisidentiteetti
Kunnat eivät todellakaan ole enää monellekaan asukkaalle identiteettiä määritteleviä asuinsijoja. Poikkeuksia ovat tosin jotkut erikoistuneet, erilaiset tai omituiset pienkunnat (esimerkiksi länsirannikolla), joissa äänestetään aktiivisesti ja uskotaan jopa kansalaistoimintaan! Päätösvallan pieneneminen on vain eräs sivutuote kuntakehityksessä, kun liikkuminen ja muuttoliike yli kaikenlaisten (ammatillisten, maantieteellisten jne) rajojen kasvaa jatkuvasti. Asuin- ja koulutuspaikkaa voi olla pakkokin vaihtaa työn perässä ja etätyö taas lisää elämistä missä milloinkin, vaikka kesämökillä (jos talous ja/tai perikunta sen sallii?). Elämisen sijainnin ja asukkaan muuttamisen ratkaisevat muut työntö- ja vetotekijät kuin ahdas identitettiajattelu. Staattisuus, sisäsiittoisuus ja byrokraattinen hyväveli-verkosto korruptioineen on yleisesti paikalleen jämähtäneen, pysähtyneen kunnan negatiivinen tavaramerkki. Kunta ei todellakaan kuulu enää vain niille, joilla on sukutila tai isovanhempien hautapaikka kirkkomaalla.
Myös murre- ja muut rajat häilyvät ja uhopuheet oman maakunnan erinomaisuudesta kaikkoavat väestön vähetessä. Jopa kansainvälisyys alkaa näkyä kaikkialla – käväiskääpä vaikka länsirannikon Närpiössä! Harvemmin enää kuulee jotakuta paikakkakunnalle saapunutta haukuttavan “junantuomaksi”, minkä termin sain itse monesti kuulla muutettuani Pohjois-Karjalaan vuonna 1993 ja esittäessäni “ulkopuolisen” mielipiteitä skini-ilmiöstä paikallislehdissä! Voi olla niinkin, että junantuomasta tulee uusi normaali, jonka varassa kunta elää tai kuolee? Näinhän usein jo onkin ja keinot uusien kuntalaisten haalimiseen ovat syrjäseudulla mitä moninaisimmat. Kannattaa silti muistaa, että muuttajasta ei tule eikä tarvitse tulla pohjalaista tai karjalaista asumispaikkansa takia. Liiallinen “kotiseutuhenki” kun on äärimmilleen vietynä vaarallisesti rasismille haiskahtavaa uhoa…
Identiteetti taas on nykyihmiselle nyky-yhteiskunnassa pikaisestikin vaihtuva luonnonvara. Joskus tosin huvittavan kameleonttimainenkin käsite!
Öisinajattelija