Tämä vuoden 2018 ensimmäinen blogini on kirja-arvio, mutta siinä sivussa vähän muutakin…
(Kylänpää, Riitta. Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017, 462 s.)
Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpään Pentti Linkola-elämäkerta sai vuoden 2017 Finlandia-palkinnon tietoteosten sarjassa. Se on perusteellinen, kronologisesti etenevä henkilökuva viime vuosikymmenten tunnetuimmasta suomalaisesta toisinajattelijasta.
Pentti Linkola (s. 1932) on ollut jo parikymmentä vuotta eläkeiässä, mutta mutta kalastusta ja lintujen laskentaa hän on harrastanut ihan viime vuosiin, puhumattakaan ärhäkkäistä yhteiskunnallisista kannanotoista. Niistä voi olla montaa mieltä enkä minäkään todella ole mikään ”linkolalainen”; silti yritän pitää erillään antipatiani suhteessa kohteeseen ja sen millaisen elämäkerran Riitta Kylänpää on saanut aikaan. Tämä on lähtökohta.
Elämäkerran suurin ansio on siinä, että se kuvaa oikeasti Linkolaa lähikuvassa ihmisenä ja tuo hänestä esiin julkisuudessa meille useimmille täysin tuntemattomia puolia. Harva tietää, kuinka paljon Linkolalla on ollut ystäviä, soutajia ja läheisiä naisia – ja kuinka paljon hän on myös matkustellut ulkomailla. Niitä matkoja tehtiin usein polkupyörän selässä, Pentti Haanpään tyyliin.
”Minä vihaan ihmiskuntaa, mutta pidän ihmisistä”
Pentti Linkolan tie turvallisesta, jopa ylellisestä lapsuudenkodista keskeltä Helsinkiä suomalaiseen korpeen yksinäiseksi kalastajaksi on kuin amerikkalainen menestystarina väärinpäin. Helsingin yliopiston rehtori ja kasvitieteen professori-isä kuoli varhain ja yksinhuoltaja-äiti lapsineen sai pian häädön Helsingin kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksen virka-asunnosta. Se oli 12-vuotiaalle Pentti-pojalle todellinen ”karkotus paratiisista”.
Riitta Kylänpää ei tee karkotuksesta pitkälle meneviä johtopääätöksiä, mutta on tuo tapahtuma ja puutarha-paratiisin menetys saattanut alitajuisesti vaikuttaa nuorukaiseen: jospa hän halusi aikuisena palata lapsuuden paratiisiin, sulautua luontoon pakoon pahaa ja itseään tuhoavaa yhteiskuntaa.
Linkolasta tuli kypsällä iällä ammattikalastaja ja siinä sivussa Suomen johtava lintutieteilijä, jonka jokavuotiset lintulaskennat saivat valtavat mittasuhteet ja tuottivat lähimain tuntemattomat kirjalliset muistiinpanot. Hän oppi elämään karun luonnon keskellä ilman sähköä ja mukavuuksia. Hän oppi rakastamaan ikimetsiä ja vihaamaan väestönkasvua, teknisiä vempaimia ja ihmiskunnan marssia kohti katastrofia. Silti hänen lähiystävänsä pysyivät useimmiten legendaarisen maineen saavuttaneelle ajattelijalle uskollisina ja kyläilivät mielellään tämän luona. Siipiveikkojakin toki ilmestyi vastarannan kiisken loisteesta nautiskelemaan, mutta näistä keikareista elämäkerta mieluusti vaikenee.
Myös Linkolan naiset vaihtuivat, sillä eristäytyminen ja ankeat asuinolot sekä soutajana ahertaminen saattoi viedä romantiikasta äkkiä ensi innostuksen. Monet naiset ovat pysyneet silti lähiystävinä intiimin suhteen jälkeenkin. Toki Linkola syyttää itseäänkin, sillä onhan hän melkoisen vinksahtanut ja ristiriitainen persoona. Läheisten mielestä hän on silti ”pehmentynyt” ja muuttunut iän myötä: jo 85 vuotta täyttänyt toisinajattelija on tainnut viihtyä hyvin kiikkutuolissakin, ystävättärensä, Sirkka Kurki-Suonion mukavassa olohuoneessa. Vanhuus on tuonut vaivat tullessaan ja veneestä ja kalastusreissuista on ollut pakko luopua. Tätä Linkola suree kirjan viimeisillä sivuilla aidon inhimillisesti, piikittäessään itseensä insuliinia. Masennus on ollut muutenkin elämässä läsnä tuon tuosta, jo ennen sairauksia ja kunnon heikkenemistä.
Linkola vaikuttajana ja Ihmisenä
Riitta Kylänpää on päässyt lähelle Linkolaa haastattelemalla elävää legendaa useampaan kertaan vuodesta 2015, tutkimalla tämän kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja sekä kirjallista tuotantoa. Urakka on ollut iso, mutta palkitseva. Harvoin saa luettavakseen yhtä koskettavaa, persoonallista tekstiä, jossa Linkola inhimillistyy poikkeavalla tavalla, itseään säästämättä. Karu, provosoiva ja töksähtelevä ”julkinen eläin” muuttuu lämpimäksi ja itsekriittiseksi tarinankertojaksi, joka on ollut samalla kotioloissaan läheisilleen kohtelias ja huolehtiva isäntä, jopa kekseliäs juhlien järjestäjä ja keskipiste.
Kun katsoo tätä taustaa vasten Linkolan julkisia esiintymisiä, tulee helposti mieleen ajatus siitä, miten hyvin hän näyttelee roolinsa. Ehkäpä suorastaan hymyilee sisäänpäin ja nauttii jälkeenpäin: ”Sainpas sanottua!” Linkola ei ole suinkaan ainut ”profeetta”, joka on luonut roolihahmonsa aivan erilaiseksi kuin varsinaisen persoonansa. Tätä voisi kutsua vaikka ”hallituksi skitsofreniaksi”,
jota myös monet haastattelemani venäläiset intelligentit harrastivat neuvostokauden sensuurin paineissa.
Elämäkerta tuo hyvin esiin sen, miten Pentti Linkola on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Tämä linja kulkee esimerkiksi Linkolan 1960-luvun alun pasifistisesta pamfletista Isänmaan ja ihmisen puolesta 1980-luvun Koijärvelle ja Ville Komsiin, vihreän liikkeen syntyyn ja kasvuun. Monet kirjailijat ja kulttuuri-ihmiset ovat haltioituneet ensin Linkolan teksteistä ja puheenvuoroista ja sitten kalastaja-filosofista itsestään käydessään tämän kotikonnuilla ja raataessaan tuntikausia soutajan roolissa. Sellaiset hengenheimolaiset kuten Erno Paasilinna tai vaikka Matti Pulkkinen eivät peitelleet ihastustaan. Esimerkiksi kohuteos Romaanihenkilön kuolema on paljossa velkaa Linkolan aatemaailmalle: kirjailija Pulkkinen vieraili monet kerrat jopa perheineen Linkolan luona ja miehet kävivät pitkiä keskusteluja maailman tilasta.
Pentti Linkolaa kuvaa elämäkertateoksen perusteella kaikista parhaiten paljon siteerattu lause: hän elää kuten puhuu. Myös Riitta Kylänpään kirjan upeat kuvavalinnat perhearkistosta tukevat tätä mietettä.
Jälkisanat
Luin Kulttuurivihkoista (KV 6 / 2017) Aleksi Ahtolan hyvin nuivan arvion tästä Pentti Linkolan palkitusta elämäkerrasta
ja
jäin ihmettelemään kuinka eri tavalla me kriitikot voimme suhtautua näinkin merkittävään kirjaan. Ahtola ei pitänyt Kylänpään tyylistä (”tylsää asiaproosaa”) eikä löytänyt kirjan sivuilta mitään uuttakaan, vaan otsikoikin juttunsa: ”Profeetta Linkolan itsestään selvä elämäkerta”.
Mutta sehän on tietysti vain hyvä asia, että ollaan Finlandia-voittajastakin eri mieltä – ja usein myös kriitikon miete on pelkästään ”makuasia”…
Minusta Riitta Kylänpää onnistuu vallan mainiosti tuomaan esiin Linkolan Ihmisenä ja myös paljon uusia puolia hänestä,suurelle yleisölle täysin tuntemattomia asioita – Kylänpään tyyli on omanlaisensa, mutta ei suinkaan mitään ”kuivaa leipää”, jollaisena Ahtola tekstiä pitää.
Hieman närkästyneenä kirjoitin sitten tämän oman arvioni.
Öisinajattelija