Suomessa monen pienkustantamon tuotteet hukkuvat joulumarkkinoiden humuun, koska niitä ei ole varaa mainostaa, markkinoida ja “myydä”. Todellisia aarteita löytää silti ahkerasti etsimällä – ja nykyisin varsin usein juuri syrjäseuduilta. Laatu on monen pienten painosten kustantamon iso valttikortti ja todistaa että suomalainen huippu- ja käännöskirjallisuuskin syntyy edelleen usein muualla kuin pääkaupunkiseudulla.
Mainitsen kaksi omintakeista kustantajaa:
Kirjailija (ja mm. entinen taksikuski) Tuukka Sandström on Haminassa toimivan Idiootti-kustantamon primus motor. Idiootti on tehnyt ehdottoman kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi jo viisi “venäläisen modernin klassikon” Sergei Dovlatovin teosta. Joensuun kulttuurielämän taustavaikuttaja (ja siinä sivussa mm. tuottelias elokuvakriitikko) Jussi Virratvuori on pyörittänyt kymmenkunta vuotta Kirjokansi-kustantamoa. Se on yltänyt tuona aikana mestarilliseen suoritukseen, julkaisemalla pitkälti toistasataa teosta (!). Kirjokansi on keskittynyt etupäässä Pohjois-Karjalassa tuotettuun kaunokirjallisuuteen, runouteen ja novelleihin.
Käsi sydämelle, ystävä hyvä – oletko kuullut koskaan mitään näistä kustantamoista?
Kaksitoista kompromissia Tallinnassa
Dovlatov, Sergei. Kompromissi. Idiootti 2021, 265 s (suom. Päivi Nenonen)
Kompromissi on jo viides Sergei Dovlatov-suomennos. Idiootti-kustantamo jatkaa upeaa “modernin klassikon” -sarjaa, sillä tuon arvonimen Neuvostoliitosta aikanaan New Yorkiin muuttanut kirjailija hyvin ansaitsee. Meikäläiset, Matkalaukku, Haarakonttori ja Ulkomuseo ovat valloittavia pienromaaneja, jotka julkaistiin ensi kerran vasta Amerikassa. Pauli Tapion suomennokset tavoittavat niissä loistavasti Dovlatovin lauserakennelmat ja ironisen tyylin jota venäläiset ovat luonnehtineet jopa tsehovilaiseksi. Dovlatovin ironia ja satiiri herskyy, poukkoilee ja kukoistaa omalla erikoisvenäläisellä tavallaan. Kyllä, kyllä vain, teksteissä on “kaupunkilais-tsehovilaista” iskua, ilman muuta.
Kompromissi on eräänlainen täydennysosa aikaisemmalle elämäkertatuotannolle. Suomentaja on vaihtunut, mutta laatu ja taso säilynyt entisellään: Pietarissa pitkään asunut, Kiteeltä kotoisin oleva kirjailija-suomentaja Päivi Nenonen on täydellisen kaksikielinen ja niinpä katusanastokin on hienosti hallinnassa! Suomennoksessa on myös monisivuinen Huomautuksia-osuus, jossa termit ja nimet saavat tarkemman selityksen. Muistan Päivi Nenosen hyvin noin kolmen vuoden takaa, jolloin joensuulainen “kulttuurivaltuuskunta” vieraili Pietarin kirjailijaliiton toimistossa ja Päivi oli paikallinen emäntä ja tulkki. Hänhän on myös Pietarin kirjailijaliiton kunniajäsen!
Mutta palataan Kompromissiin. Ufassa syntynyt Sergei Dovlatov (1941-1990) opiskeli LGU:n (= Leningradski Gosudarstvennoi Universitet) Filologisessa tiedekunnassa 1960-luvun alussa mm. suomen kieltä. Hän liikkui toisinajattelijapiireissä ja asusteli 1970-luvulla Pietarin ohella myös muutaman vuoden Tallinnassa.
Työt olivat sekalaista journalismia, mutta aina juopottelujaksojen ja potkujen välissä Dovlatov paneutui myös omaelämäkerrallisiin teksteihin. Niissä kirjailija ei nytkään turhaan itseään kehu eikä säästä lukijaa alennustiloiltaan. Kirjailijana Dovlatov on niukasta tyylistään tinkimätön, mutta joutui selvästi lehtimiehenä tekemään henkensä pitimiksi myös tyypillisiä , orwellilaisen “hallitun skitsofrenia-ajan” kompromisseja. Ei ole nimittäin epäilystäkään siitä, etteikö Kompromissi olisi sopivasti höystettyä Dovlatov-autofiktiota! Niin ovat taatusti muutkin edellä mainitut teokset, jotka näkivät päivänvalon vasta vuoden 1978 jälkeen, kun pahasti aliarvioitu lehtimies ja kirjailija emigroitui perheineen New Yorkiin.
Lehtimiesuran kompromissit Neuvostoliitossa liittyvät työtehtäviin Sovetskaja Estonija– ja Vetsherni Tallinn– nimisissä julkaisuissa vuosina 1974-76. Lehdet olivat tiukasti Viron, siis Neuvosto-Eestin Kommunistisen puolueen käsissä, jonka pikkutarkka sensuuri puuttui tuon tuostakin Dovlatovin tapaisten kurittomien kynäilijöiden tuotoksiin. Pääsääntöisesti Sergei Dovlatovkin sai tehtäväkseen vain toisarvoisia teemoja ja teki lehtijutut vikkelästi, jotta pääsisi kuvajaansa kanssa lähimpään kapakkaan nauttimaan vähät ansaitsemansa ruplat. Joskus maksettiin enemmänkin kun esimerkiksi Sovetskaja Estonijan luottotoimittaja ei paikalle ehtinyt, mutta Dovlatovin kohdalla teksti tarkastettiin aina huolella.
Uudelleenkirjoittaminen ja hylkääminenkin oli tavallista – ja johti usein väliaikaisiin irtisanomisiin. Nuo ajelehtivan elämän jaksot ja ystäväpiirin moninaiset arkielämän kuvaukset ovat Kompromissin ehdoton suola! Muutenkin Dovlatovin pienromaanit ovat eräänlainen neuvostoarjen ensyklopedia.
Jokainen kompromissijuttu on lukemisen arvoinen, mutta esimerkiksi mestarilypsäjä Linda Peipsin tapaus, tuo järjestyksessä kahdeksas kompromissi, tekaistu ja masinoitu “kirjeenvaihto” itsensä Leonid Brezhnevin kanssa on kyllä parasta Dovlatovia. Erityisesti siitä mieleen jää lehtimiehen ja kuvaajan vaiherikas vierailu Tallinnan lähikylän kolhoosin navetassa ja juhlat komsomol-nuorten parissa puolueosaston pienessä bungalovissa.
Tai ehkä sittenkin huikein on yhdestoista eli toiseksi viimeinen kompromissi, kun Dovlatov joutuu yllättäen edustamaan Sovetskaja Estonijaa vakitoimittajien ollessa muissa tehtävissä tai kieltäytyessä. Tarina liittyy valtiollisiin hautajaisiin, joissa alkaa tapahtua kummia. Jopa ruumis vaihtuu hetkellä jolloin “…Tallinna jättää jäähyväiset suurelle pojalleen, Hubert Ilvekselle…” Kukaan muu ei ehdi paikalle edes vainajaa pukemaan kuin aina valpas, joko nousuhumalainen tai kevyesti krapulainen Sergei Dovlatov!
Öisinajattelija