Agricolan ja suomen kielen päivänä sallittakoon seuraava:
Suomessa ei enää osata puhua eikä kirjoittaa suomea, siis äidinkieltä. Näin huokaili tuttu tuskastunut äidinkielen opettaja, ylioppilaskirjoitusten aattona. Mutta mitäpä se haittaa? Ketä koskettaa? Tosi ”tieto”yhteiskunta on inglishin, irkkailun, facebookin, chattailun, twitterin ja – tottavie – tositeeveen paikka.
Lukutaidoton kansa?
Uuskieli syntyy kännyköiden näytöllä – ja mitä enemmän tuijottaa illat tositeeveen tositarinoita sen kauempana paha reaalimaailma! Uuteen uljaaseen yhteiskuntaan koulun kai tuleekin näin lasta kasvattaa, modernisti irkkaillen, pelaten ja huumorilla herkutellen? Loogista, eikö? Juuri Orwell-uuskieli vastaa kuin risteilyohjus tulevaisuuden globaalivikkeliin markkinahaasteisiin? Tässä ja nyt! vastaa jo! heti kaikki mulle! OMG, LOL! Mitä väliä yleensäkään on kielitaidolla? Könkköenglannilla pärjää inarista timbuktuun ja aunuksen raitillakin tankeroivat auttavasti jamaikan inglishiä!
Miksi minä sitten narisen ja pahoinvoin kun avaan teeveen tai – oho! – vahingossa seitsemän päivää? Miksi me enää yritämme tekstejä tavailla kun kuvien katseluun ei aakkosia tarvita? Alas homeiset kirjastot – bordelli tai ainakin sex-shop meidänkin lähiöön – parnassot, kaltiot ja kulttuurivihkot nuotiolle! Kulttuuri-sanan turhakäytöstä kuula kalloon! Fahrenheit!
Nyt jo lukutaidoton jukolan väki istuu päivät pitkät kuvia vahdaten; milloin netistä, milloin ruudusta, juorulehdistä, kännystä postimerkkimaisemia tihrustellen. Joka poika ja tyttö tylsyydestä mykkänä kuin 60-luvun peeping tom.Välillä kaljalla. Mitä väliä? No jaa, nyt alan vakavaksi:
Ero kirjan ja (elo)kuvan välillä on edelleen siinä, että lukijalle ei tarjota yhtä ja ainoata kuvallista tulkintaa; sen hän yleensä hahmottaa itse, jos kykenee. Kohta ei kykene. Juuri hahmottamisen ja kuvittelun taito tekee lukemisesta niin ihmismäisen teon, henkisen ponnistelun aktin. Lukemisen rauhallinen tila on kiire-kiire-systeemissä paikka, missä voi viihtyä sopusoinnussa ihmismielen ja kehon, jopa sydämen lyöntien rytmin kanssa. Lukeminen ajatteluttaa. Eikä Inhimillinen Ajattelu ole nopeatempoista, vaan hidasta kuin rukous Valamon luostarissa. Siksi ajattelemaan, maailmaa hahmottamaan pakottava lukeminen on pyhitetty tila, joka stimuloi inhimillistä kasvua laajemminkin. Näin ainakin haluaisin uskoa.
Luovuudesta
Kun ihminen lukee ja uppoutuu kirjaan, hän on hartaassa ITSETUNTEMUKSEN ja LUOVUUDEN tilassa. Vähän niin kuin kirjailijakin(?): hän keskittyy tekstiin, käyttää mielikuvitustaan, sepittää sivutarinoita, arvailee ratkaisumalleja ja myös kyseenalaistaa lukemaansa jopa väitellen mielessään tekijän kanssa. Prosessi on hämmästyttävän monipuolinen. Lukiessa ihminen tekee lukemisaktin ohella vähintäänkin paria muuta asiaa: pohdiskelee koko ajan lukemaansa – mutta myös kerää huomaamattaan tietoa ja rakennuspuita aikuistuakseen, kehittyäkseen, viisastuakseen.
Lukeva ihminen on usein vakava ihminen, koska itseä viisaamman kaunokirjallisuuden lukemisen ymmärtäminen vaatii aikaa ja vaivaa. Lukija ei ole helposti ulkomaailman liikuteltavana tai ohjattavissa eikä myöskään markkinoilla myytävänä. Hän on vaikutuksille altis, mutta rauhallinen sisäisessä tunnemaailmassaan – ja lukemaansa visioidessaan harvinaisessa kehitys- tai käymistilassa. Lukiessa kasvaa myös itsetuntemuksen hiljainen viisaus ja sydämen näkökyky ympäröivään maailmaan: lukeva ihminen myötäelää, näkee paremmin sydämellään. Kuten Pikku Prinssi.
Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski on sanonut jotenkin niin, että todellisen kulttuurin ja taiteen vastaanottaminen ja ymmärtäminen vaatii joskus lähes samanlaisia ponnistuksia kuin sen tuottaminen – mutta antaa myös samankaltaisia elämyksiä! Hyvän kaunokirjan mystinen salaisuus on aina siinä ettei se avaudu jokaiselle samalla tavalla – eikä hetkessä. Lukekaamme!
Joensuun virallinen Öisinajattelija