”Mä soitan veljille ja sanon: Nyt on tapahtunut jotain sairasta. Ootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaks räjähdystä. Keskellä kaupunkia. Mä soitan veljille ja sanon: Ei, ketään ei ole otettu kiinni. Ketään ei epäillä. Ei vielä. Mä soitan veljille ja sanon: Nyt alkaa tapahtua. Olkaa valmiina.”
AINO KIVI on uusi tuttavuus, nuori ohjaaja Joensuun kaupunginteatterissa.
Toisaalta,
hänellä on kyllä jo pitkä ura isojenkin kaupunkien ympyröissä. Mä soitan veljille -ohjausta pidän ajankohtaisena ja kunnianhimoisena kannanottona, ei vain teatteri-ilmaisunsa vuoksi, vaan teeman puolesta: se ottaa reippaasti kantaa POHJOIS-KARJALAN RASISMI -keskusteluun. Se on absolut uutta teatteria myös TYYLILLISESTI!
En ole teatteriarvostelija, mutta aika paljon katsomoissa istunut. Tykkään tai sitten en. Nyt tykästyin.
Jonas Hassen Khemirin käsikirjoittama kappale ei avaudu helposti. Siis teatterissa. Tapahtumat tapahtuvat Ruotsissa, missä rasismi ja ulkomaalaiskysymys on toista suuruusluokkaa kuin Suomessa, Joensuussa. Juuri siksi.repliikit ja kohtaukset hämmentävät: tätä ei ole vielä meillä (?). Ei nähty, ei koettu.
Kohta kaikki on täälläkin, ja juuri siinä on teatteriesityksen ajankohtaisuus.
Mä soitan veljille haastaa ja panee ajattelemaan sen, mitä Ruotsin lähiöissä ”veljille ” tapahtuu. Eka puoliaika vaatii paljon, hajoaakin, mutta juuri hetkellä, kun kaikki menee ohi niin sanotusti hilseen tulee mieleen Andrei Tarkovski: aidon taiteen vastaanottamisen pitää olla yhtä vaikeaa kuin sen tekeminen. Huomasin nauttivani siitä, että opin uutta, kaikkea en ymmärrä, en edes sitä kehon kieltä, jolla Aino Kivi ohjaajana lähenee tässä Jouko Turkkaa. Tarkoitan näyttelijöitä, koko ajan sylki poskella huutavaa Laura Rämää ja erityisesti notkeaa Emilia Kokkoa, upean androgyynin hahmossa esiintyvää yhtä ”veljeä”. Se, että sukukupuoli ja sukupuolisuus myös häivytetään, on uutta ja innokasta nykyteatteria.
Tästä , vieraantumisesta , rasismista, rakastamisen vaikeudesta, on kysymys. Aino Kivi on käsikirjoituksensa lukenut, ottanut siitä keskeiset pointit ja määritellyt myös perushahmot:
Laura Rämä ja Emilia Kokko ovat keskiössä. Rämän rooli on joskus jopa häiritsevän dominoiva ja huutava, ja Kokon androgyyni kiehtoisi enemmänkin, jos saisi vielä vähän enemmän tilaa. Hyvin maskeeratut ja käsikirjoituksessa tärkeät marginaalihahmot jäävät valitettavasti taustalle? Jossakin vaiheessa toki hekin, muun muassa loistava Seppo Timonen nousee esiin.
Kun poistuimme näytöksestä yhtä jalkaa kirjailija Anna-Liisa Alangon kanssa, olimme paljolti yhtä mieltä: Upea loppunousu, hajoava alku! Jos johonkuhun luotan, Anna-Liisan näkemyksiin.
Pistän tähän loppuun siksio itseironisen Anna-Liisan kommentin:
”Voi Pena, ne ajavat meitit vanhemmat naiset teatterista, sylkemällä päälle ja huutamalla. Arvaa mitä oli viime näytös? Hyppäsivät alastomat miehet mulkkuineen melkein suoraan katsomoon?” (= Sulaketta lainaamassa)
Totta puhuen: eivät alastomat miehet Anna-Liisaa säikäytä, vaan teatterin tulevaisuus ja taso! Taidetta tarvitaan ja siinä mielessä olimme yhtä mieltä Aino Kiven ohjauksesta. Loistavaa!
No jaa, semmosta. Joensuun Kaupunginteatterissa ei ole vielä paskaa heitelty, mutta kyllä on johtaja Vihtori Rämä joutunut ryömimään Ahjossa, kirjaimellisesti…, jotta talous tasapainottuisi.
Öisinajattelija