Kai Hirvasnoro kirjoittaa 23.7. KU Viikkolehdessä täyttä asiaa, ja sopivasti virnuillen. Aiheena Viimeinen sana -palstalla on ”Nuoriso, menkää mustikkaan”. Lukekaapa!
Lapsuus marjassa
Koska olen himomarjastaja ja sienestäjä, odotan lähiviikkoja ja metsän antimia kuin kuuta nousevaa! Olen miettinyt myös syitä harrastukseeni. Ne löytyvät lapsuudesta, 1950-luvun mustikka- ja puolukkareissuista vanhempieni kanssa Kannuksen ympäristössä. Reissut tehtiin polkupyörillä, joiden perässä vedettiin maitokärryjä. Kärryt olivat täynnä isoja saaveja. Vanhempani marjastivat myös elääkseen, ansiomielessä. Köyhiä olivat kaikki naapuritkin. Sivuansiot olivat joskus kelvolliset ja ainakin kotona oli kellari täynnä hilloja ja mehuja ympäri vuoden. Kun vanhempani kuolivat, availin purkkeja vielä monen vuoden ajan.
Niin, olin siis mukana marjastamassa alle kouluikäisenä. NE REISSUT EIVÄT OLLEET IHAN HUVIRETKIÄ, VAIKKA SELLAISINA NE NYT MUISTAN. Koko perhe nimittäin myös joskus yöpyi metsässä. Rakennettiin maja. Kerättiin kuivat nuotiopuut. Kietouduttiin huopiin, joskus isällä oli mukana se ihana hirventalja. Elettiin kuin intiaanileirissä eikä varmaankaan kyselty maanomistajien lupia; sen verran äkkiväärä ja omatoiminen isäukko osasi olla.
Luonto löytyy metsistä
Olen marjastanut myös omien lasteni kanssa, mutta eivät he tätä nykyä aikuisina ja puioliaikuisina enää vanhempiensa kanssa metsään lähde. En lähtenyt minäkään 20-30 ikävuosien välillä, suurkaupunkilainen kun olin. Silti uskon esimerkin ja ”geeniperinnön” tarttuvaan voimaan. Vanhin poikani ainakin jo keräilee kanttarelleja, vaikka ei itse sieniä syökään. Myös nokkoskeiton resepti on tallella. Toivottavasti luontoon palataan tosimielessä eikä performanssin puitteissa kuten usein näyttäisi vaihtoehtoliikkeissäkin tapahtuvan. Metsäläisen, luonnonsuojelijan arjen pitää olla muutakin kuin performanssia Helsingin kaduilla, niin uskon.
Mutta palataan Hirvasnoron Kain hienoon juttuun! Allekirjoitan siitä esimerkiksi seuraavan väitteen:
”…suuri osa perisuomalaisista taidoista katoaa 50 vuoden kuluessa, jos niitä ei oteta peruskoulun opetusohjelmaan…”
Kyllä olisi ns. korkea aika pistää koululaiset luonnonkiertoon, esimerkiksi mustikkaa ja puolukkaa poimimaan tai sienestämään. Kun sitten koulun keittiö niistä antimista loihtisi makoisat kiisselit, piiraat ja puurot, johan monen herkkusuun makuaisti saisi cola-juomille ja hampurilaisille uutta tutkittavaa. Omin käsin poimittua ilmaista ruokaa! Mikä voisi olla tehokkaampaa ympäristökasvatusta, säästöä ja liikuntaa samalla kertaa…?
Joensuun virallinen Öisinajattelija, mustikkaan kohta menossa…