Juho Kuosmasen ohjaama elokuva Hytti Nro 6 on monella tavalla virkistävä poikkeus suomalaisessa elokuvataiteessa.
Elokuvakriitikoiden keskuudessa kiertävä sanonta kuuluu, että “hyvästä kirjasta tulee harvoin laatuelokuva, mutta kehnosta dekkarista paljon useammin”.
Onneksi poikkeuksiakin on.
Rosa Liksomin Hytti Nro 6 sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon kymmenisen vuotta sitten, ansaitusti. Kuosmasen Hytti Nro 6 palkittiin jo Cannesin elokuvafestivaaleilla ja on nyt matkalla myös Oscar-mittelöihin, ansaitusti.
Toisaalta, uutuuselokuva on poikkeus myös siinä, että Hytti Nro 6 on kaiketi ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa puhutaan pelkästäään venäjää ja jonka juonikuviot etenevät ainoastaan Venäjällä. Jos Rosa Liksomin kirjassa matkattiin halki Siperian, Juho Kuosmanen on käsikirjoittajineen sijoittanut junamatkan välille Moskova-Pietari-Murmansk.
Paljon muitakin sivujuonia on mukana ja elokuvatarina on oivallisesti etäännytetty kirjasta. Vain peruskuvio säilyy: kaksi erilaista ja eri kansallisuutta edustavaa matkailijaa samassa junassa, samassa hytissä. Nuoret näyttelijät – suomalaisopiskelija Laura (roolissa Seidi Haarla) ja venäläinen rakennusmies Ljoha (roolissa Juri Borisov ) – ovat huikeita ammattilaisia, ihanteellisen “elokuvallinen” pari. Matkan alussa kyräileviä ja ennakkoluuloisia, sitten pikku hiljaa toisiaan kuuntelevia,“kansallisia erikoispiirteitä mutustelevia”. Aiheestakin ennakkoluuloja alussa syntyy. Ljoha ryyppää tolkuttomasti ja rakkaushuolista kärsivä vakavamielinen Laura yrittää vain epätoivoisesti päästä Murmanskiin ja sieltä kuuluisia kalliopiirroksia katselemaan. Myös sivuroolien venäläistyypit junamatkan varrella Petroskoissa ja perillä Murmanskissa ovat aivan valloittavia! Samoin talviset, rähjäisenkauniit venäläismaisemat.
Hytti Nro 6 on kuvattu oikeasti junamatkalla, parissa venäläisvaunussa, jotka ohjaajan mukaan lavastettiin varta vasten filmauksiin. Lavastus kuten kuvauskin on loisteliasta. Jokainen, joka allekirjoittaneen tapaan on matkustanut paljon Venäjän rautateillä, kokee melkein nostalgisia ahaa-elämyksiä. Dialogi on äärettömän luontevaa venäläistä puhekieltä (myös karkeine slangi-ilmaisuineen, joita Ljoha suoltaa alussa jatkuvasti). Seidi Haarla on opiskellut näyttelemistä ja venäjän kieltä itänaapurissa Ville Haapasalon jalanjäljissä, mikä on ilahduttavaa. Opiskelijavaihtoa itään on aivan liian vähän verrattuna menneisiin vuosikymmeniin ja Venäjää ja kieltä oppii kyllä ymmärtämään sinne menemällä. Vähäiselläkin kielitaidolla pärjää.
Elokuvaa voi katsoa myös vaikka feminismin vs. sovinismin näkökulmasta tai eräänlaisena allegoriana suomalais-venäläisistä suhteista. Se osoittaa, kuten Rosa Liksomin kirjakin (hieman toisella tavalla, koska Liksomin päähenkilöt ovat myös sukupolvikuilun erottamia) sen, kuinka samanlaisia ja silti niin erilaisia olemme ja kuinka paljon kieli merkitsee ihmissuhteissa yleensä, kuinka paljon väärinkäsityksiä myös eri kulttuurien välillä voi syntyä tyhjästä. Tavallaan Hytti Nro 6 haastaa katsojan ymmärtämään Venäjää, ehkäpä jonkun jopa opiskelemaan kieltäkin. Elokuva on näköjään saanut tukea monelta taholta, myös Venäjän kulttuuriministeriöltä.
Elokuvan koko juonta ei ole syytä paljastaa. Se on täynnä pieniä yllätyksiä, mutta samalla suuria inhimillisiä tunteita. Vaikuttavimpia on humaani ihmisrakkaus – silloinkin ja sielläkin, missä se aluksi tuntuu mahdottomalta. Hytti Nro 6 kertoo inhimillisen ihmissuhdetarinan ja poistaa siinä sivussa sopivasti ennakkoluulojakin.
*****
PS. Joensuun Venäjän Ystävät / KinoLokakuu esittää Joensuussa marraskuun alussa 9.11. ja 11.11. elokuvat Jäähyväiset Matjoralle ja Lyhyitä kohtaamisia. Matjora on Elem Klimovin & Larisa Shepitkon ohjaus ja paljon mainetta saanut kriittinen luonto- ja ympäristöelokuva. Lyhyitä kohtaamisia on Kira Muratovan arkirealistinen, 1960-luvun lopulla sensuroitu, ”moraaliton kolmiodraama”, jonka pääosassa loistaa laulaja-näyttelijä Vladimir Vysotski.
Öisinajattelija