Peter von Bagh on matkalla valoon, ikuisille valkokankaille loputtomien laatuelokuvien äärelle. Hän on matkalla valoon siksi, että oli elokuvataiteessa selkeästi ”vanhan liiton mies”. Viimeisissä kirjoituksissaankin hän jaksoi toistella jotakin tällaista: Elokuvanteossa filmi on valoa, digitekniikka sähköä. Alunperin legendaarinen lause on kuultu Aki Kaurismäeltä, jonka elokuvanerouden Petteri puolestaan aavisti tai aisti paljon ennen muita.
On surullista, että Peter von Bagh menehtyi syöpään verrattain ”nuorena”, 71-vuotiaana, mutta luultavasti hän kuoli toivomallaan tavalla siinä mielessä, että kaatui saappaat jalassa, kesken työrupeaman. Aidosta Filmihullusta on sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Miksi?
Ensinnäkin, Petterissä oli särmää ja ristiriitaisuuttakin. Hän ei kuvia kumarrellut eikä sanoja säästellyt, keksi niitä lisääkin suomen ja elokuvan kielen ymmärtämiseksi!Hieman hän taisi muuttua lempeämmäksi ja paljonkin suvaitsevaisemmaksi aivan viime vuosikymmeninä.
Toiseksi, elokuva- ja kulttuuririntamalla hänestä oli todella moneksi. On vääryys liittää Petterin nimi pelkästään elokuvatyaiteeseen, minkä jokainen Sinisen laulun lukenut tai nähnyt tietää hyvin! Tulevilla Bagh-tutkijoilla tulee olemaan vaikeuksia sijoittaa kohdettaan johonkin yksittäiseen lokeroon tai kontekstiin.
Kolmanneksi, aina ei voi välttyä, kuten ei välttynyt Petterikään elokuvatutkijana, superlatiiveilta ja lukuisilta adjektiivelta, kun alkaa miettiä miehen elämäntyötä.
Tosin, minkään palvonnan kohteeksi tuo Filmihullu ei elämässään suostunut, vaikka viime vuosina joutuikin…
Petterin Elokuvan historian (1975) merkitys
Tapasin Petterin ensimmäistä kertaa kesällä 1981 kun tulin töihin Suomen elokuva-arkistoon (SEA) Helsingin Lönnrotinkadulle. Arkiston johtotroikka (Olli Alho, Seppo Huhtala ja Peter von Bagh) arvosti kielitaitoisia työntekijöitä ja joukosta puuttui venäjää osaava. Elokuvista en tuolloin tiennyt paljonkaan, joten otin iltalukemiseksi työpaikkani kirjaston hyllystä Elokuvan historian.
Vuonna 1975 ilmestynyt Elokuvan historia oli monen 70-lukulaisen filmihullun käsikirja ja paljon selattu hakuteos : vieläkin ihmettelen kuinka 30-vuotias tekijä pystyi moiseen suoritukseen. Ymmärsin kyllä hyvin, miksi von Baghin teos teilattiin Helsingin Sanomia myöten. Syynä oli marxilainen yhteiskunta- ja historiatulkinta. Elokuvataide kytketään kiinteästi muuhun kulttuuriin, aikaansa ja yhteiskunnallisiin murroksiin. Onhan kirjassa aimo annos paatostakin ja Petterille tyypillistä sanallista ilottelua, jonka tekijä päivitti sitten myöhemmin arkirealistisempaan asuun. Mutta juuri tuo kirja teki monesta lukijastaan filmihullun ja nosti elokuvan arvon pelkästä viihteestä uusiin sfäääreihin.
Peter von Bagh oli puhdaspiirteinen elokuvakerholiikkeen ja -arkiston alkuaikojen kasvatti. Hän oli nuori kriitikkonero ja radikaali jo Oulun vuosinaan ja sittemmin Helsingissä aktiivi kansalaistoimija – kaiken muun ohella. Hän oli ohjaaja Risto Jarvan ohella jo nuorena vaikuttaja, myös muutaman Jarvan mainion elokuvan käsikirjoittaja. Näytelmäelokuvan puolella von Baghin ainoaksi työksi jäi Kreivi. Sen nuiva vastaanotto kirpaisi miestä niin kovasti ettei hän ikinä enää palannut fiktioon. Tosin, monet dokumenteista häilyvät siinä fiktiivisen ja dokumentaarisen ilmaisun rajamailla runollisuutensa tähden. Suomen elokuva-arkistossa von Bagh työskenteli ensin toiminnanjohtajana ja sittemmin, valtiollistamisen jälkeen, vuodesta 1979 ohjelmistosuunnittelijana aina 1980-luvun puoleenväliin.
Arkistossa Petteri herätti monenlaisia intohimoja puoleen ja toiseen, koska ei juuri piitannut työajoista; taisi ylipuhua itselleen ”etätyöntekijän” aseman jo anivarhain. Jouduin jonkun kerran luottamusmiehen ominaisuudessa melkoiseen sanaharkkaan hänen kanssaan töiden järjestelyistä ja välimme olivat hyvinkin kireät. Se ei estänyt kuitenkaan rattoisia illanistujaisia yhdessä silloin kun arkistoon saapui ohjaajia tai muita elokuvavieraita Neuvostoliitosta. Tulkin ominaisuudessa oppi yhtä ja toista. Pian tajusin Petterin syvälliset tiedot myös venäläisen elokuvan varhaisesta kulta-ajasta. Jatkossa elokuvahistorioitsijan ja dokumentintekijän valtava työmäärä opetti minut lopullisesti arvostamaan Filmihullua yli kaiken. Sodankylän elokuvajuhlien yhteistyö vuodesta 1986 venäläisen elokuvan ja ohjaajien parissa palautti keskinäiset välimme kuntoon.
Muistan myös kevään 1988. Kirjoitin valtakunnan päälehteen suorasukaisen mielipidekirjoituksen arkiston ”monitasoisesta byrokratiasta”. Sain sen johdosta kutsun ministeriöön nuhdeltavaksi ja erottamisuhka arkiston palkkalistoilta oli ilmeinen. Petteri oli niitä harvoja, jotka tukivat minua julkisesti Filmihullun pääkirjoitussivulla. Hän vihasi byrokraattisia käytäntöjä: muistan hyvin, kun naureskelimme yhdessä arkiston siirtyessä ”kellokorttikauteen”.
Petteri ja Filmihullu
Peter von Bagh ehti toimia yli 40 vuotta Filmihullu-lehden päätoimittajana. Ilman tuota julkaisua suomalainen elokuvaentusiasti vaeltaisi täydellisessä pimeydessä. Lehden toimituskunta on muodostanut osaltaan yhden Petterin lähipiireistä. Päätoimittajalla oli uskomaton vainu lahjakkaiden nuorten kirjoittajien ja suomentajien suhteen, sillä lehti on julkaissut monia tärkeitä puheenvuoroja laatuelokuvasta, ohjaajista, näyttelijöistä, eri teemoista, genreistä ja eri maista. Filmihullu pysyy kyllä pystyssä päätoimittajan poistuttuakin, vaikka Petterillä kaikki langat käsissä olivatkin.
Lehti tunnetaan myös räväköistä pääkirjoituksista, joissa von Bagh on suominut milloin entistä työnantajaansa, arkistoa – milloin elokuvasäätiötä – milloin television tai radion surkeaa ohjelmistoa – milloin elokuvasivistyksen tai kasvatuksen kammottavaa aukkoa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Viimeisin Filmihullun numero 4 / 2014 keskittyy Sodankylän elokuvajuhlien ohjaajahaastatteluihin, jotka yleensä toimitetaan legendaaristen aamukeskustelujen pohjalta. Viimeisessä pääkirjoituksessaan Petteri ei malta olla irvimättä nykyelokuvan tilaa ja ohjaajien kykyjä huomattuaan Sodankylässä 2014, että festivaalin päävieraat eri maista olivat tulleet elokuvan pariin aivan muista sfääreistä kuin varsinaisista elokuvakouluista. Niinpä hän julisti, Aki Kaurismäen kanssa jutustellessaan, että ”elokuvakoulut ovat paskaa”. Siitäkös akateemiset piirit taas innostuivat! Juuri tällaisena keskustelun provokaattorina Petteri tunnettiin ja häntä rakastettiin tai vihattiin.
Petteri, Sodankylän Sielu
Arkiston jälkeen tapasin Petteriä lähinnä Sodankylän elokuvajuhlilla. Kiireisellä miehellä oli aina aikaa pieniin keskusteluihin – isompiinkin silloin kun vieraiden joukossa oli venäläisohjaajia (Aleksei German, Marlen Hutsijev, Andrei Smirnov…).
Von Bagh oli Sodankylän Sielu ja pääorganisaattori, jonka Sodiksen lähipiiriin lukeutuivat Kaurismäen veljekset, Anssi Mänttäri ja nykyinen ohjelmapäällikkö Timo Malmi. Kun kesällä 2015 vietetään Midnight Sun FilmFestivalin 30-vuotisjuhlia, ne on taatusti omistettu Petterille. Hänellä oli tiheät verkostot ja suhteet maailman filmiarkistoihin, instituutteihin ja elokuvantekijöihin. Juuri siksi Sodankylästä tuli kulttifestivaali, jonne tekijöitä ja yleisöä riittää.
PS. Petterin tuotannosta omia suosikkejani ovat olleet Elokuvan historian ja Sinisen laulun ohella aivan vasta lukemani Chaplin. Radiosarja Elämää suuremmat elokuvat ansaitsisi hetimiten uusinnan! Myös monet henkilökuvat, esimerkiksi Olavi Virrasta, Otto Wille Kuusisesta ja Mikko Niskasesta ovat ajattomia kulttuuritekoja tässä maassa. Viimeisiksi töiksi (keskeneräisiä varmasti vielä löytyy!) jäivät kaiketi omat muistelmat ja hyvin henkilökohtaiset dokumentit Muisteja (2013) ja Sosialismi (2014). Sosialismin ensi-illan jälkeen Sodankylässä sain taputusten tauottua huudettua Petterille yhden kysymyksen: ”Vieläkö uskot sosialismiin?”.
”Kyllä uskon!”, kuului vastaus. Filmihullun linja Elokuvan historiasta Sosialismiin säilyi. Petteri oli idealisti, ei takinkääntäjä. Työnarkomaani hän oli Andrei Tarkovskin tapaan: leikkasi keskenjäänyttä dokumenttiaan vielä pari päivää ennen kuolemaansa…
Kepeät mullat ja paljon valoa Petteri!
Öisinajattelija