Helsingissä parhaillaan järjestettävän DocPoint 2010 -dokumenttifestivaalin tarjonta näyttää lupaavalta.

”Runollisen ” dokumenttielokuvan kantaisä, romanttishohtoisista lavastuksistakin syytetty Robert Flaherty (1884-1951) on esillä Orionissa isommalla sarjalla – MOANA, MAN OF ARAN, INDUSTRIAL BRITAIN, ELEPHANT BOY. Flaherty teki nämä työnsä, joista MOANA tuntemattomin, 1920-30-luvuilla, jolloin myös Dziga Vertov – MIES JA ELOKUVAKAMERA – aloitti oman Kinoglaz-vallankumouksensa venäläisen dokumenttielokuvan pioneerina.

DocPoint on täynnä ns. mieselokuvia, miesten maailmasta kertovia elämäntarinoita tai muita mieskuvauksia. Mainostetuimpia taitavat olla Marina Zenovichin ROMAN POLANSKI: WANTED AND DESIRED ja Pekka Lehdon EPÄILYKSEN VARJOSSA, joka esittelee Alpo Rusin oikeudenkäynnin ja ”maanpetosjutun” taustat. Lehto on Rusin puolella, koska hänen mielestään Supo lavasti ja musersi Rusin kuin Stasi uhrinsa DDR:ssä – ja sitten kaikki, ystävätkin, käänsivät tälle yhtäkkiä selkänsä pelätessään leimautuvansa itse Stasi-agenteiksi. EPÄILYKSEN VARJOSSA-sankariksi nousee Olli Rehn, Alpo Rusin uskottu mies.

Pekka Lehtohan teki joku vuosi sitten mojovan henkilökuvan HanoiRocks-kitaristista – REAL MCCOY – ja hänellä on (tietääkseni) plakkarissa monta hyvää aihetta hautumass, kuten vaikkapa elokuvaideat Lee Harvey Oswaldista ja ”eräästä suomalaisesta kapitalistista” – temmeltämässä itänaapurissa neuvostovallan viime vuosikymmeninä.

Polanski-elokuva on aika puhdas elämäntarina, puolalaisen hieman ylimainostetun mestariohjaajan matka maailmanmaineeseen, raiskaussyytteiden ja oscarien vanavedessä. Pakko sanoa: Roman Polanski teki parhaat elokuvansa jo 1960-70-luvuilla, osin Puolassa ja Ranskassa (INHO, ROSEMARYN PAINAJAINEN, VUOKRALAINEN) – muistaakseni? – eikä ole saanut mitään kummempaa aikaan Hollywoodissa CHINATOWNIN ja TESSIN jälkeen. Jotenkin tuntuu, että miehen nykyhetken maine perustuukin enemmän hurjaan menneeseen elämään kuin uusimpiin elokuviin…

Toisenlaisia suomalaisia mieselokuvia on tarjolla niin runsaasti, että tulee mieleen josko jo olisi aidon ”miesasian” aika tullut dokumenttielokuvassakin?

TV 1 / Voimala haastatteli keskiviikkona 27.1. MIESTEN VUORO -dokumentin tekijöitä. Tuo pitkä dokumenttihan avasi koko 2010 DocPointin. Voimalassa esitetyistä elokuvanäytteistä ja tekijä-haastatteluista päätellen MIESTEN VUORO on lähes uskomaton juttu: läheisilleen avautuvan, itkemäänkin oppineen tunteikkaan miehen puolustuspuhe. Tunteenpurkaukset kuullaan saunassa – näinä väkivallan aikoina, jolloin suomalaista miestä lyödään (agressiivisena, puhumattomana junttina ) kuin vierasta sikaa.

Joona Berghäll ja Mika Hotakainen ovat saunoneet urakalla tehdessään monta vuotta MIESTEN VUOROA. Kunnioitusta herättää jo se, että dokumentti on tehty aidolle filmimateriaalille ja kuvattu lauteilla löylyssäkin, jolloin kameran käsittely ja huolto on oma taiteensa… Niin , monissa saunoissa on istuttu aina Utsjoelta Helsinkiin ja haettu yhtä monenlaista tarinaa isäksi tulemisesta, vauvanhoidosta, parisuhteesta, erosta, kuolemasta jne, jne. Saunahulluna on helppo yhtyä ajatuksiin siitä, miten alastomuus ja löyly pehmentää ja avaa sanallisen arkun kun miessakki parhaimmillaan pohtii elämänilon ja surun hetkiä pukuhuoneessa ilman kossuakin. No jaa, olutta ehkä saunapuhe sentään aina jonkun pullon vaatii…

Myös Jari Kokon uutuusdokumentti MAX 44500 on erikoinen mieselokuva. MAX kertoo viitasaarelaisen ”tuoksuspesialistin” Max Perttulan matkan maineeseen , parfyymöörinä. Pariisi ei pilaa monella tavalla eriskummallista, ujonsnobia maalaismiestä, joka on linnottautunut Viitasaaren torin kupeeseen parfyymikauppansa kanssa. Kannattaa pistäytyä, Viitasaarihan on keskeistä , maisemakaunista Suomea muutenkin…

Ja lopuksi vielä yksi mieselokuvavinkki – Jouko Aaltosen ohjaus KONGON AKSELI. Se sai jo ”maailmanensi-iltansa” Joensuussa 26.1. (Joensuussa toimii virkeä Dokkariklubi-niminen kerho, joka on erikoistunut nimensä mukaisesti dokumentteihin, pääosin suomalaisiin…).

Jouko Aaltonen ja tutkija Seppo Sivonen löysivät konemestari-insinööri Akseli Leppäsen päiväkirjat Turun arkistoista – Siirtolaisinstituutin kätköistä – ja matkasivat vuonna 2008 Kongo-joelle tämän höyrylaivan koneenkäyttäjän jalanjäljillä. Kongosta dokumenttiin tuli upeaa kuvitusta, mutta tarina perustuu täysin Akselin intiimeihin päiväkirjoihin ja 1910-20-luvun valokuviin.

KONGON AKSELIN historiallinen tausta on tietysti Belgian kuningas Leopoldin hirmuhallinto, jopa 10 miljoonaa uhria vaatinut raaka kolonialismi, jonka eräitä toteuttajia olivat myös parisataa suomalaista konemiestä Kongo-joella. Akselin tarina on paljonpuhuva: 1910-luvun alkuvuosien päiväkirjamerkinnöistä voi lukea kauhistelua siitä tavasta , jolla belgialaiset ja muut eurooppalaiset ”neekereitä” käsittelivät – teloittivat kokonaisia kyliä, silpoivat käsiä ja muita ruumiinosia, pieksivät niskuroivat henkihieveriin, raiskasivat naisia jne jne. Sitten muistiinpanot kertovat kuinka Akseli Leppänen alkaa tottua tai turtua väkivaltaan ja pian hän jo itsekin vähintäänkin hyväksyy alkuasukkaiden rankaisemisen, joukkopieksännät ja teloitukset. Päiväkirjansa mukaan hän pysyy kuitenkin erossa ”neekerinaisista”. Tiedä sitten…? Joka tapauksessa väkivallan imuun ja sen toteuttajaksi päätyminen on kuvattu koskettavasti yhden ihmisen tarinan kautta.

Rankan työnsä ohella Kongon Akseli on kova opiskelemaan – ranskan kielikin sujui – ja sosiaalinen nousu tekee hänestä Lontoon ja Brysselin jälkeen arvostetun ensipolven ”intelligentin”, sukunsa uraohjuksen. Palattuaan Suomeen 1930-luvulla hän menee naimisiin ja elää loppuelämänsä arvostettuna ”siirtomaainsinöörinä”, 30-luvun poliittisten kuohuntojen ulkopuolella.

Joensuun virallinen Öisinajattelija