Pietarilainen taiteilija- ja performanssiryhmä Mitkat vieraili helmikuun puolivälissä Helsingissä. Oli venäläisen elokuvan, Kino Lokakuun aika (13-16. helmikuuta) ja sää Suomen reunalla melko tarkalleen lokakuun loskainen. Festivaalijohtaja Merja Jokelan luotsaama elokuvafestivaali on jo ilmiö ja toi nytkin Cinema Orionin valkokankaalle kymmenkunta uutta elokuvaa, joista näin vain muutaman.

(ks. tarkemmin: www.kinolokakuu.com)

 

Mitkat eivät jätä kylmäksi

Mitkat elävät tunnuslauseensa mukaisesti: Emme tahdo voittaa ketään, tasa-arvo ja sympatia sekä ihmisyys kunniaan !”

Näin (suunnilleen) julisti Mitkojen päämies Dimitri “Mitka” Shagin elokuvafestivaalin avajaisissa ja kertoi paljon muitakin hauskoja juttuja balalaikan soiton ohessa, muun muassa:

Kun Mihail Gorbatshov julisti kieltolain 35 vuotta sitten, me päätimme vastustaa niin typerää neuvostolakia juopottelemalla kunnolla. Selvisimme hengissä – ja kun Neuvostoliitto hajosi 1991 päätimme raitistua. Sitä varten piti perustaa oma AA-kerho ja hoitolaitos…”

Mitkoista on tehty kirjoja ja heillä on ollut oma televisioshownsa, taidenäyttelynsä, runoiltansa, tanssiaskeleensa ja vaikka mitä. Porukka tunnetaan raitapaidoista, hulvattomasta huumorista, musiikista ja inhimillisestä asenteesta kanssakulkijoihin. He ovat venäläisen avantgarden, proletkultin, Malevitsin ja Daniil Harmsin sekä muiden 1920-luvun villien taideporukoiden perillisiä… Mitkojen rento meininki jatkui Kino Lokakuun avajaisten ja elokuvan jälkeen Buenos Airesissa, uudessa kaurismäkeläiskapakassa.

 

Mikko Keinäsen ohjaamassa ja Dima Shaginin kanssa käsikirjoittamassaan elokuvassa juodaankin vodkan asemasta näkyvästi maitoa ja pelastetaan samalla heinävetistä luontoa “Pahan Shamaanin” tuhoilta. Filmin nimi on “Mitkat pelastavat Suomen ekologian” (2019). Se on vahva kannanotto Heinäveden luonnonsuojelun puolesta, suunnitteilla olevaa tuhoavaa kaivostoimintaa vastaan. Keinänen on itse kansalaisaktivisti, joka on toisin- tai samoinajattelevien kanssa polkaissut pystyyn laajan kansanliikkeen, johon ovat liittyneet niin Uuden Valamon kuin Lintulan luostaritkin.

Keinänen on ennenkin kuvannut venäläisiä ja toiminut venäläisten kanssa ja uutta filmiä on tehty 2018-19 niin Heinävedellä kuin Pietarissa. Siinä on lähimain anarkistis-harmsilaista huumoria, muun muassa loistava rajanylityskohtaus. Juoni on sivuseikka, mutta ideana on se, että Heinävedeltä lähtee avunpyyntö, pullopostia Pietariin. Mitkat löytävät postin Valamon luostarin sinisestä viinipullosta ja rientävät sitten suomalaisystävien avuksi…

 

Hetkiä Helsingin yössä ja Kiasman päivässä

Kun lähdin Kino Lokakuun avajaisjuhlista puolen yön jälkeen, päätin kävellä Eerikinkadulta Both-hotellille, Hietaniemenkadulle. Väsytti,  ja kun huomasin Kampin metron lähellä pitkän vapaiden taksien jonon, astuin autoon. Sanoin osoitteen, jolloin ilmeisesti puolalainen tai ukrainalainen taksimies levitteli käsiään kun ei saanut navigaattoriaan toimimaan. Kun hän alkoi kysellä minulta “saksanenglanniksi”miten Hietaniemenkadulle ajetaan, astuin ulos autosta ja nappasin jonossa toisena olevan taksin. Somali-kuljettaja lähti iloisesti liikkeelle ja olin viidessä minuutissa perillä, kuusi euroa.

Aamulla heräsin varhain, vironkielisiin huutoihin kadulta ja hetken ihmettelin missä olin. Ikkuna oli jäänyt auki ja aikaiset työmiehet päällystivät vastapäisen rakennuksen ulkoseinää valtavilla muoviliuskoilla. Ilmeisesti parvekeremontti tms oli alkamassa.

 

Kansainvälisyys senkun kasvoi kun päätin poiketa ennen paria tapaamista puolenpäivän aikaan Kiasmassa.

Sääennuste tulevaisuudelle” oli 4. kerroksen näyttelyn aiheena. Jopas sattuikin ajankohtainen teema, ihminen ja luonto ja se mitä luonnolle teemme, kun tapamme sukupuuttooon eläin- ja kasvilajeja, kun ilmasto muuttuu ja monen lajin elintila kapenee, siinä sivussa ihmisenkin. Mikä laji on minkäkin arvoinen silloin kun luontoa raiskataan? Miten hirviömäistä betonirakentamista koko Helsingin Sörkan sorakuoppa, Kalasatama ja Helsingin keskustakin alkavat olla täynnä. Kas kun eivät ole vielä ehtineet tuhota Käpylää, Kaivo- tai Kaisaniemen puistoa – Keskuspuistohan on koko ajan vaarassa. Näyttelystä jäi mieleen erityisesti sekatekniikalla toteutetut työt: norjalainen Ane Graft ja ruotsalainen Ingela Ihrman. Myös suomalaisryhmä “Nabteeri” on mukana. Missähän viipyvät muiden Suomen taidemuseoiden kantaaottavammat työt, näinä vaikeiden “säiden” ja huonosti ennustettavien vuodenaikojenkin aikoina? Kysyn vain.

 

Yhteiseloa” jatkoi Kiasman 2. kerroksessa luontoteemaa, ihmisten, eläinten ja kasvien rinnakkain pärjäämistä, mutta se oli jo kaiketi päättynyt. Sen sijaan 3. kerroksen videoteos pysähdytti: siinä kaksi balleriinaa tanssii erilaisissa Lapin maisemissa. Tuli mieleen Rosa Liksomin “Burkha kansallismaisemassa” -valokuvanäyttely muutaman vuoden takaa. Siinähän burkhaan pukeutuneet hahmot vilahtelevat milloin Kolin huipulla, milloin arvorakennusten edustalla ja järvien rannoilla. Liksom on myös elokuvan kannalta ajankohtainen. Hänen Finlandia-palkitusta kirjastaan Hytti nro 6 on tekeillä elokuva, jota kuvataan pääosin junanvaunussa, Pietarissa…

(ks. Kiasma.fi)

Öisinajattelija