Siperian Jeesus
Venäjän viranomaiset pidättivät tiistaina 22.9.2020 Siperian Jeesuksen, 59-vuotiaan “Vissarion”-nimisenä tunnetun entisen poliisin, Sergei Toropin. Hän ei ole ihan kuka tahansa hurmosliikkeen johtaja eikä seuraajakunta aivan vähäpätöinen. Toropin perustama “Viimeisen Testamentin” kirkko keräsi 1990-luvun alusta alkaen reilut 3000 kannattajaa Siperian Krasnojarskin lähistölle perustettuun Aurinkoyhteisöön.
Lähipiiriin kuului noin 300 entusiastia, mutta ekologis-uskonnollista ehdottoman raitista elämänmuotoa on harrastanut kymmenkertainen määrä lähikyliin asettuneita kannattajia. He ovat olleet kasvissyöjiä, joiden siunattuun ravintoannokseen kuuluivat pääosin peruna, kaali, kurpitsa ja vilja. Alkoholin ja hiivatuotteiden ohella kahvikin taisi olla kiellettyä…
Saa nähdä miten Aurinkolahkon nyt käy kun Siperian Jeesus Vissarion ja hänen esikuntansa kuskattiin tutkintovankilaan Moskovaan. Kuihtuuko yhteisö? Vai lähteekö suosio uuteen nousuun? Maallepako kun ei ole mitään uutta Venäjän historiassa.
Viimeisen Testamentin lahkolaiset kuuluvat tavallaan siihen jatkumoon, mitä aikoinaan edustivat maalle vainoja pakoon lähteneet vanhauskoiset ortodoksit eli starovertsit. Kun tsaari Aleksei Mihailovits Romanov (n.1645-76) ryhtyi 1600-luvun lopulla muuttamaan uskontorituaaleja ja uudistamaan kirkkoa, vanhauskoisuuden tärkeimmiksi tukialueiksi tulivat pohjoiset syrjäiset alueet. Näitä olivat Pomore eli Vienanmeren rannikko, Arkangeli, Komi ja Laatokan Karjalakin
Erilaisia variaatioita “Takaisin luontoon”-idealle löytyi Neuvostoliitostakin, maan eri kulmille karkailevista toisinajattelijoista ja ideologisista pienyhteisöistä: vaikkapa Kaukasuksen / Mustanmeren hippikommuuneista. Laaja maa tarjosi hyvät mahdollisuudet kadota jäljettömiin, myös salaisen poliisin, KGB:n ulottumattomiin.
Kaupunki vs maaseutu Venäjällä
Venäjä on ollut 1800-luvun lopun teollistumisajoista maa, jossa kaupungit ovat kasvaneet alussa räjähdysmäisesti – samoin kaupungin ja maaseudun välinen ero. Vaikka maaorjuus kumottiin Aleksanteri II hallitessa, jo 1861, myös neuvostoajan talonpoika, kolhoosityöläinen oli lakisäääteisesti turpeeseen sidottu, alipalkattu ja kehnosti kohdeltu kansalainen. Nälkäkin välillä uhkasi miljoonia, esimerkkinä vaikka Ukrainan nälkäkuolemat 1930-luvun alussa. Muutto kaupunkiin oli silti monen propuskan päässä, byrokraattien mielivallan ja lahjusten armoilla. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen ns. suojasään vuosina kolhoosilaisten tietty liikkumavapaus sallittiin: kaupungit ja erityisesti lähiöt alkoivat taas kasvaa hurjaa vauhtia.
Moskovan-Pietarin kaltaisten metropolien ja Krasnojarskin-Altain seutujen siperialaiskylien elämäntyyli, väestörakenne ja infrastruktuuri ovat yhä kuin yö ja päivä. Eron maaseutu vs. kaupunki huomaa helposti Venäjän Karjalassakin matkustava. Väestöennusteen mukaan maaltapako jatkuu Venäjällä siihen tahtiin, että maaseudun asukkaiden prosenttiosuus olisi 2025 enää noin 25 % maan kansalaisista ja 15 vuoden kuluttua maalla asuisi enää noin 30 miljoonaa ihmistä. Syitä on monia, esimerkiksi uusien tilastotietojen mukaan 67 % maaseudun asuntokannasta on surkeassa kunnossa, vain 63 % :lla talouksista on henkilökohtainen tietokone eikä 50% väestöstä pääse internettiin.
Sverdlovskin alueen fermeriliikkeen (fermeri=farmari=talonpoika) johtaja Aleksei Volozhanin toteaa mielipidekirjoituksessaan (Argumenty I fakty, nro 38 / 2020), että monesta kylästä puuttuu yhä “pyhä kolminaisuus”: tie, koulu ja sairaala. Ne ovat hänen mukaansa perusedellytys kehitykselle ja maalla viihtymiselle. Muuten maaltapako jatkuu. Vuosien 1995-2020 välisenä aikana maaseudun väki onkin vähentynyt noin 2, 5 miljoonalla ja se supistuu ennusteiden mukaan nykymenolla 15 vuodessa jopa 4,6 miljoonalla!
Maallemuutto koronaa pakoon
Ennen koronapandemiaa tehtyjen sosiologisten kyselyjen perusteella peräti 66 % venäläisistä haluaisi elää yksityisessä, omassa talossaan. Periaatteessahan se tarkoittaa maalla, pienemmissä asutuskeskuksissa tai esikaupungeissa asumista. Koronavuosi 2020 on jossakin määrin kiihdyttänyt maallemuuttoa, mutta uutta asennetta on ollut ilmassa aikaisemminkin, aina hieman uuden Venäjän taloustilanteen notkahduksista johtuen. Koronakesänä 2020 erittäin monet kynnelle kykenevät kaupunkilaiset pakenivat kuukausiksi datsoilleen tai sukulaisten luo maaseudulle. Viime kuukausina maan sisäinen turismi on kukoistanut aivan Suomen rajan tuntumassa, Venäjän Karjalassakin.
Argumenty I fakty -lehti kertoo uudessa syyskuun lopun numerossaan (38 / 2020) uusista maallemuuttajista (=”Novyje derevenskije”) monin esimerkein. Lehden toimituskunta ihmettelee artikkelissaan erityisesti koulutettujen nuorten parien intoa lähteä “hyvin varustetuista” kaupunkiasunnoista ja kerrostaloista takapajuiselle maaseudulle rankkaa maanviljelyä tai karjanhoitoa harjoittamaan.
Esimerkkinä on mm. nuori Julia Bodrova, joka saapui Tverin alueen ränsistyneeseen pikkukylään 20-vuotiaana harjoittelijaksi, opiskeltuaan maatalousakatemiassa ja Saksassakin. Vuosia sitten hän päätti harjoittelun jälkeen ryhtyä hoitamaan vuohilaumaa ja meni sitten paikallisiin naimisiin kohoten merkittäään asemaan karjanhoidossa. Insinööri-ekonomistipariskunta Aleksander ja Larisa Daragan ovat toinen esimerkki nuorista, jotka jättävät kaupunkilaiskiireet ja työuran taakseen päästäkseen lapsineen maaseudun rauhaan, nimenomaan ekologisista syistä: he haluavat tuottaa itse puhtaan ravintonsa ja säilyttää rauhallisen elämämnmuotonsa. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista kokemusta maanviljelystä aikaisemmin, vain vihreä elämänkatsomus. Pietarilainen Sergei Dmitrijev valitsi maaseudun terveydellisistä syistä ja huomasi pian kuntoutuvansa ja pärjäävänsä puhtaassa ilmassa & luonnossa oikein hyvin sekä nauttivansa lasten opettamisesta syrjäseudulla enemmän kuin suurkaupungissa.
Kaikki haastateltavat eivät ole kuitenkaan viihtyneet maalla vuotta kauempaa. Taiteilija Nadja Artes palasi provinssista takaisin Pietariin, koska koki olonsa yksinäiseksi, “junan tuomaksi”. Hän ihmettelee puheenvuorossaan jäämistään yksin ja yhteisön ulkopuolelle, kyläläisten tylyä kohtelua, sisäsiittoista ylpeyttä. Ilmiö lienee kansainvälinen, suomalaisillekin tuttu.
Argumenty I fakty -lehden artikkelissa ei mainita sanallakaan uuden maallemuuton historiallista yhteyttä esimerkiksi 1800-luvun lopun “kansan pariin” ja maalle sivistystyöhön lähteneisiin “narodnikkeihin”. Narodnikkien arvomaailma nousee helposti mieleen kun haastatteluja lukee. Moni heistäkin palasi takaisin kaupunkeihin ja harvassa olivat kirjailija Anton Tsehovin kaltaiset entusiastit. Tsehov oikeasti viihtyi maalla ja myös harjoitti lääkäripraktiikkaansa kansan hyväksi ja usein ilmaiseksi vapaaehtoistyönä.
Öisinajattelija