Katson usein kotimaisia vanhoja elokuvia eikä niissä aina ole kehumista, tottavie. Tänäänkin , 19.2. katsoin televisiosta aivan omituisen sketsielokuvan uranuurtajan eli Mullinmallin. Siinä on paljon sellaista, mistä Spede otti opikseen, taitaapa näytelläkin pientä roolia.
Kotimaisia filmejä muuten tutkin ja analysoin työksenikin SEA:ssa eli Suomen elokuva-arkistossa (nyk.KAVI), missä työpestini oli vuosina 1981-1990. Mahtavaa aikaa, näköalapaikka kaikkeen elokuvaan. Katsoimme, analysoimme Suomessa esitettävän ulkomaalaisenkin uuden elokuvan, pääosin työn puolesta. Oma alani oli tietenkin kielialueeni eli venäläinen elokuva, mutta suomalaisia näytelmäelokuvia tuli katsottua myös roppakaupalla. Satoja. Nyt katson usein niitä, jotka on jäänyt näkemättä.
Kansallisfilmografia-työryhmässä teimme analyysia työksemme (olin tosin mukana vain vuoden toista, huom!). Sittemmin tuloksena oli, kiistämättä (monen spsialistin mielestä) MAAILMAN PARAS Kansallisfilmografia, kymmenosainen tietoteos, myöhemmin virtuaalisti digitäydennetty! Kiitos siitä kuuluu aika monelle: Kari Uusitalolle, Sakari Toiviaiselle, Lauri Tykkyläiselle, Kai Vaseelle, Pekka Riihimäelle, Jorma Junttilalle. He ja monet muut olivat upeita ja ammattitaitoisia työkavereita, minä siinä sivussa olin hetken pelkkä noviisi… Jorma Junttilan ja Pekka Riihimäen ammattitaitoa ihailen yhä, vaikka jo edesmennyt Pekka ei saanut eläessään koskaan hänelle kuulunutta kunniaa, vain Peter von Baghin monet kiitokset hautajaisissa…
Televisio on parhaimmillaan kunnon elokuva-ja kulttuurikanava. Nyt se vasta onkin ollut keskeinen jo pitkään, koska arki-iltapäiväisin, koronakuukausina, huom! elokuvakatselut ovat monen eläkeläisen tai korona-eristetyn ainutta elokuvaharrastusta ja upeaa vapaa-aikaa. YLEssä on viime kuukausina nähty paljon laatua, aikamoinen sikermä kotimaisia elokuvia. Eivät niistä monetkaan kestä nykykritiikin arvioita, mutta aivan turhaan niitä on edes nykynäkökulmasta arvioida: se olisi historiattomuutta -ja sitähän esim politiikassa piisaa. Viittaan vaikka UKK-kritikkiin.
Kun katson iltapäivisin vaikka Pekka ja pätkä – elokuvia, olen oppinut tutkailemaan niitä toisenlaisesta horisontista kuin vain kevyenä viihteenä. Pekan ja pätkän – tarinoissa esiintyy koko se Helsinki, jota ei enää ole, kadunkulmat ja arkkitehtoniset rakennukset, jotka ovat mennyttä maailmaa. Kotikeittiö, kortteli ja ihmissuhteetkin. Näin on tilanne monissa muissakin menneissä filmeissä.
Joku nerokas elokuvatutkija, en muista kuka, kirjoitti kerran elokuvataiteen lapsuksista, siitä, miten (jopa näytelmäelokuviin!) osuu mukaan kosolti sellaista materiaalia välähdyksissä ja isoissa kuvissakin, mitä ohjaaja / kuvaaja ei ole sinne ollenkaan halunnut. Ne ovat nykytutkijalle joskus keskeistä tutkimusmateriaalia, nostalgista mahtavaa viihdettä. Katsokaapa siis kotimaisiakin elokuvia toisella otteella!
Öisinajattelija