No Time to Die: elämä ja kuolema
Monella meistä on nykyään niin kiire, että ihan jokainen ei tahdo ehtiä edes omiin hautajaisiinsa – saati miettimään elämänsä kulkua vanhana, sitä mitä tuli tehtyä. Ei ole aikaa kuolla, No Time to Die, julistavat elokuvatkin action-huumassa. Meillä ei ole muka aikaa miettiä kuoleman kysymyksiä, yksinkertaisesti vaikkapa niin sanottua “kuolinsiivousta”. Se on tosiasiassa tärkeää oman kuolinpesän karsimista elämän ehtoona (tai aikaisemminkin toki), mutta jo sanana sinänsä kyllä kammottava ilmaisu elämän loppumisesta.
Päivänä muutamana päätin eläkeläisenä paneutua kuolinsiivoukseenkin, karsimaan kaappien hyllyjä ja kellaria. Niin, ja tässäkin tekstissä ajattelin paneutua vähän kuoleman ymmärtämiseen. Siis vielä eläessä…
Kimmoke blogiin tuli uuden James Bond-elokuvan nimestä ja sen saamasta suursuosiosta, jopa kriitikoiden puolelta. En aio tuhlata silti aikaani No Time to Die– elokuvan katsomiseen. Muistelen mieluusti murrosikäisenä näkemiäni ensimmäisiä Bond-filmejä 1960-luvulla. Sinne, murrosikäisen pojan maailmaan ne kuuluvat yhä. Niiden lisäksi olen kai uteliaisuuttani nähnyt vain pari myöhäisempää tuotantoa, joissa toiminta, silmitön tappaminen, ilkeät idän agentit ja rosvot, uudet erikoiset autot ja muut tappovempeleet sekä sovinistinen naiskuva (lue: isotissiset sankarille auliisti antautuvat blondi-bond-naiset) toistuvat toistumistaan. Ainut erilainen naisnäyttelijä Bond-filmeissä taisi olla mainio luurankomainen ja eläimellinen musta huikea reaggae-tähti, Grace Jones. Hän oli suurin syy siihen, että avasin television joku viikko sitten Bond-kanavalta.
Muuan Andrei Tarkovski oli muuten jopa sitä mieltä, että taiteen tehtävä on parhaimmillaan valmistaa ihmistä hänen omaan kuolemaansa. Bond-filmit eivät ole siitä ohjeesta suuremmin välittäneet.
Valamo, kirkko ja kuolema
Pari sanaa selvitykseksi kiinnostuksesta kuolemaan.
Vanhempani ja nuorempi veljeni ovat kuolleet jo ajat sitten, mutta asun tätä nykyä taloyhtiössä, jossa monet naapurini ovat eläkeiässä, jotkut lähimain 90-vuotiaita virkeitä vanhuksia, joiden kanssa silloin tällöin keskustelen ja joilta haluan oppia onnellisen, pitkänkin elämän ja avioliiton salaisuuksia (itse aviomiehenä ja sen pitkän avioliiton suhteen olen kyllä enemmän huono esimerkki).
Niin, en tee kuolemaa, en ole (tällä hetkellä!?) parantumattomasti sairas enkä harkitse itsemurhaa. En mieti kuolemaa kummemmin enkä ole erityisemmin uskovainenkaan. Elän oikeasti jopa elämäni onnellisinta aikaa, jolloin “elämä on laiffii, ihmisen parasta aikaa”,erään tuntemani Matin sanoin. Kanssani elää minua rakastava vaimo, minä häntä rakastava mies. Vaimon synttäreitä vietimme syyskuun lopussa Heinäveden Uudessa Valamossa. Paikka oli helppo valita, sillä olemme olleet Valamossa useamman kerran, myös talkootöissä. Andrei Tarkovskista ja hänen elokuvistaan olen joskus Suomen Valamossa puhunutkin ystäväni Jussi Tuormaan kanssa, mutta myönnän: siihen mihin esimerkksi kirjailja-filosofi Torsti Lehtinen pystyy Valamo-luennoillaan, minulla on iso matka.
Olemme käyneet, vaimoni kanssa eri aikaan tosin, myös Vanhassa Valamossa, Laatokalla. Siellä ja muissakin kirkoissa, luostareissa olen aina rauhoittunut. Kerran poikani kanssa kiersimme Ahvenanmaan pyörillä ja poikkesimme levähtelemään hellekesänä jokaiseen pieneen kivikirkkoon. Niistä levähdyshetkistä jäi hyvä mieli, vaikka nuorin poikani erosikin sitten kirkosta kokonaan, Päivi Räsäsen typerien homokannanottojen vuoksi.
Uskon että, Heinäveden Valamossa myös kaimallani Pentti Saarikoskella ja Kalle & Ritva Holmbergilla oli raitiskausinaan hyvä olla; kävimme heidän haudoillaan tälläkin vierailulla. Hautausmaat ja kirkot ovat monelle nykyisin keino hiljentyä, ymmärtää maailmankaikkeuden loputtomuutta ja elämänkierron rajoja. Olemmehan maallisella vaelluksella vain vähän aikaa, tiedä sitten kohtaako joku omaisia tai muita ystäviä missään muualla ja minkä iäisyyden päässä? Ihminen toivoo ikuista elämää kiivaasti ja jos ei sitä saa, vähintäänkin paratiisia tai ylösnousemusta. Kukapa kipua kaipaisi? Mukava olisi ajatella sitäkin ettei joutuisi syntiensä tähden (Mitä ne lie? Ai niin, onhan pyhien kirjoitusten mukaan olemassa kuolemansyntejäkin, joita en onnekseni muista ja tietenkin Danten helvetin eri kerrostumat eli piirit?) helvetin tulien kärvistämäksi, ikuisiksi ajoiksi. Siihen helvetintuleen on vaikea “uskoa” kenenkään päätyvän, sillä Eino Leinoa lainatakseni: Paha ei ole kenkään ihminen, vain toinen on heikompi toista.
Vapaasti ajattelevat
Mutta onko kirkko tai uskonto ja uskonnot monopolisoineet synnin ja elämän ja kuoleman kysymykset? Osaksi kyllä, sillä niiden opeissa ja julistuksissa keskeistä on iänkaikkinen elämä kuoleman jälkeen, vähintäänkin sielunvaellus tai jotakin sinnepäin ja vaikka Kristuksen ylösnousemus. Kun elää oikein ja pyhässä uskossa, saa sen ikuisen elämän, taivasosuuden. Tai ainakin silloin kun ymmärtää katua syntejään? Paljon on minullakin kaduttavaa. Monta päivää vaihtaisin pois, ehkä vuosiakin?
Suomessa toimivat myös uskonnottomat vapaa-ajattelijat, mutta aika näkymättömästi. Miksi? No, järjestö ei ainakaan saa samanlaista valtiollista tukea kuin Suomen valtiouskonto, luterilaiset. Suomessa on valtionkirkko erotuksena monesta muusta sivistysmaasta ja kouluissa tunnustuksellista uskonnonopetusta…eikä se ole ainoastaan hyvä asia. Näin uskonto maallistuu, kirkot kumisevat tyhjyyttä myös pyhäisin ja usein vain konserteissa on enemmän porukkaa. Niitä tilaisuuksia minäkin harrastan vaimoni kanssa suht säännöllisesti.
ps. Vapaa-ajattelijoilla on toimintaa esimerkiksi Helsingissä, Kotkassa ja Joensuussa. Esa Yli-Koski on ollut järjestössä vuosikymmeniä hyvin aktiivi, myös tuntemani Liisa Taskinen Kotkasta ja Ari Sulopuisto Joensuusta tekevät järjestöä tunnetuksi.
ks.esim. Http://www.vapaa-ajattelijat.fi
Öisinajattelija