Pienlehdeksi kutistettu Suomen Pravda (HS) organisoi viime vuoden lopulla gallup-kyselyn (noin 1000 puhelinhaastattelua), jossa kartoitettiin kansalaisten yhteiskunnallis-poliittista tietoa. Kysyttiin muuan muassa sitä, mitkä puolueet ovat tällä hetkellä mukana Suomen hallituksessa.

Kyselyn mukaan vain kolmannes väestöstä osaa luetella kaikki 6 hallituspuoluetta. Kolmannes väestöstä uskoo, että keskusta on hallituksessa, ja ulkoministerinä häärää Alexander Stubb. Niinpä niin, mietipä itse, muistatko hallituspuolueet? Entä keskeiset ministerit? Kysy kaveriltasikin?

Todellisuudessa tilanne on vielä surkeampi, otaksun. Oman kokemukseni, lähiympäristössä tehtyjen havaintojeni – nyt viikonloppuna (25-27.1.) tekemäni pienotoksen/pikakyselyn – perusteella paljon suurempi osa kuin 30% aikuisväestöstä sekoittaa oppositio- ja hallituspuolueet. Ainakin Itä-Suomessa. 15-18-vuotiaista tuskin yksi kymmenestä osaa luetella hallituspuolueet. Nuoret eivät tiedä edes Suomen pääministerin nimeä, vaikka tämä on julkisuudessa päivittäin. Väittäisin että tilanne oli toinen 30-40 vuotta sitten…

Mitä ja miten kysytään?

Se ettei poliittisia puolueita tai hallituskuvioita tunneta, ei tarkoita vielä sitä, etteikö politiikka kiinnostaisi esimerkiksi nuoria. Paljon riippuu siitä mitä ja miten kysytään. Maahanmuuttoasiat, lähiympäristö, yhteiskuntaan vaikuttaminen, media ja EU:kin kyllä kiinnostavat erittän monia, mutta usein epäsuorasti. Harrastusten ja kaveripiirien kautta avautuvat myös kansalaisyhteiskunnan elementit ja verkostot, joissa ollaan mukana. Niistä ei aina osata edes kysyä. Samoin nuorten nettivaikuttaminen jää usein tutkimatta ja unholaan.

Usein omaa toimintaa ei silti politiikkana pidetäkään. Totta on myös se, ettei paljas puoluepolitiikka ja kuuluminen puolueisiin kovasti nykynuorta kiinnosta. Yhteiskunnan rakenteet ovat myös sellainen viidakko – EU-instituutioista puhumattakaan! – ettei tavallinen nuori lähde siellä oma-aloitteisesti samoilemaan tai vaikuttamaan. Koulun pitää olla tässä tienavaaja.

”Epäpoliittinen” koulu?

Suomen kouluihin on viime vuosikymmeninä tungettu yleisivistyksen sijaan yhä enemmän markkinahenkisyyttä ja tietotekniikkaa. Näkemys koulujen kasvatustehtävästä on yksisilmäisen uusliberalistinen. Tietoja ”välitetään” ja aina vain hienompaa tietotekniikkaa ”kehitetään”. Entä sisällöt? Metodit? Paikallisuus ja käytännönläheisyys? 1980-luvun alussa alkanut kansalais- ja yhteiskuntakasvatuksen alasajo on jo pitkään tuottanut niin sanotusti negatiivista hedelmää: yhteiskunnallista tietämättömyyttä ja suoranaista tyhmyyttä. Onneksi 2010-luvulla on tapahtunut pientä heräämistä. Jopa kansalaiskasvatuksesta puhutaan ja yhteiskuntatiedon opetukseen on tulossa viikottainen lisätunti, jo ala-asteella.

Fiksuimmat tai radikaaleimmat koulu-uudistajat vaativat uudenlaista kriittistä otetta ja uusia metodeja yhteiskunta- ja kansalaiskasvatukseen, jotta aktivismi elämänasenteena juurtuisi kansalaisiin jo varhain. Ja laajalla ”aine”rintamalla. Jotta nuoret alkaisivat osallistua yhteiskuntaelämään ja ottaisivat kantaa asioihin. Esimerkiksi äänestäisivät eri vaaleissa. Suunta on oikea, mutta resurssit ja teot vielä vähäisiä.

On myös tapauksia, että ”politiikanteoksi” katsottuja kampanjoita kouluissa ja oppilaitoksissa yritetään estää. Näin tapahtui kuntavaalien 2012 aikaan esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella.

On jotenkin paradoksaalista etteivät uudet tekniset vempaimet lisää välttämättä yhteiskunnallista tietoutta ja osallistumista. Asia on joskus jopa päinvastoin. Esimerkiksi uutisointi, netti- ja kännykkäkulttuuri on nykyisin uskomattoman pinnallista ja nopeatempoista. Tärkeät yhteiskunnalliset tapahtumat ja uutiset vilahtavat ohi ja ovat samanarvoista höttöä ruudussa kuin formulakisat tai julkkisjuorut. Lehtiä ei lueta, nettiä ”katsellaan”. Kaikki ”vanhenee” muutamassa tunnissa ja uusi uutisvyöry odottaa kännykässä tai verkossa… . Taustat jäävät pääsääntöisesti tutkimatta. Tässäkin olisi koulujen uudenlaisella yhteiskuntaopilla tekemistä.

Uutta yhteiskuntaoppia kouluihin!

Helsingin Vasemmistolinkki on vaatinut yhteiskunnallisten ja yleissivistävien aineiden opetuksen lisäämistä perusopetuksessa ja lukioissa. Erityistä huomiota pitäisi mielestäni kiinnittää ammattioppilaitoksiin, missä valmistuminen käytännön ammattiin ajaa usein esimerkiksi kielitaidon ja yhteiskuntaopetuksen edelle.

Mistä sitten ottaa lisätunteja kansalaiskasvatukseen ja yhteiskuntaopetukseen? Laaja-alaisesti ajatellen kansalaiskasvatus kuuluu moniin eri oppiaineisiin. Kysymys on painotuksista, mutta myös opettajien asenteista ja opettajakoulutuksesta: sitäkin pitää uudistaa!

Vasemmistoliiton ryhmänjohtaja, kansanedustaja Annika Lapintie on myös oikealla asialla (KU Viikkolehti 25.1.2012). Hän esittää uskonnon opetuksen poistamista ja uskontotuntien korvaamista yhteiskuntaopin kursseilla. Näin uusi tuntijako palvelisi yhteiskunnallista yleissivistystä.

Uskontokysymykset ja elämänkatsomustieto voitaisiin Lapintien mukaan sisällyttää aivan hyvin yhteiskuntaoppiin ja eräisiin muihinkin aineisiin. Erinomaisen kannatettava ajatus! Laajempialainen yhteiskunnallinen tarkastelu ja uudet kurssit toisivat varmasti syvyyttä ja uusia näkökulmia niin uskonnon kuin elämänkatsomustiedon opetukseen. Ja kenties kasvattaisi nuoria AJATTELEVIKSI ja TOIMIVIKSI aktiivikansalaisiksi? Mutta sehän voisi olla pelottavaa…?

Öisinajattelija