Elämäkerrat, matkakirjat ja myös haastatteluihin ja ihmiskohtaloihin perustuvat tietokirjat ovat aina silloin tällöin olleet lukulistallani romaanien ohella. Vaikka en ole oikeasti matkaillut hirveän paljon tai juuri kauempana kuin Euroopassa ja itänaapurissa, kaukokaipuu yllättää aika ajoin. Kirjat ovat hyviä oppaita silloinkin kun matkalle ei lähde lainkaan. Historia ja sosiologia on taas se puoli ammattiani, mikä tahtoo johtaa tien kirjastoissakin mielenkiintoisten elämäkertojen ja tietokirjojen perään.
Hannu Niklander: Eksynyt opas. Robustos 2024, 180 s.
Hannu Niklander (s.1951) on kirjoittanut 1970-luvun alusta lähitien jo noin 30 teosta: runoja ja proosaa, esseitä ja matkakertomuksia. Siinä sivussa hän on ollut vuosia myös Suomen Kirjailijaliiton johtotehtävissä. Viimeisistä matkakirjoista muistan lukeneeni ainakin seuravat: Kolmelta mantereelta (2016), Euraasian muistot (2018), Uudesta maailmasta (2021) ja Saaret ja satamat (2023). Hannun matkakirjat eivät ole tavallisia turistioppaita; hän hakeutuu lähes aina syrjäseuduille ja reunamaille, outojen ihmisten ja ilmiöiden pariin. Syvä kulttuuritietoisuus ja taustatutkimus tekee niistä mieleenjääviä ja sivistäviä.
Uusi elämäkertasarja kertoo Hannun isästä ja hänen omista varhaisvuosistaankin. Eksynyt opas vie meidät alle kouluikäisen kirjailijan lapsuusmaisemiin 1950-luvulle.
Weijo-isä on muistelujen alussa hieman holtiton mies, joka “unohtaa” Hannu-poikansa hotellihuoneeseen lähtiessään ryypiskelemään. Seuraukset ovat traagiset, mutta olympiavuoden 1952 rakennusurakat Hgin Käpylässä pelastavat perheen pahimmalta. Sitten seuraa matkatöitä ja kesänviettoja. Välillä tunnelma on lämmin, mutta monet mahdollisuudet perhe-elämään tuntuvat vain valuvan käsistä. Muutot ja työpaikat tuovat vaihtelua. Isä ja poika ovat silti paljon yhdessä ja kirjeet ulkomailta paljastavat miehistä kaipuuta perheen luo. Kilpikonna joululahjana kuuluu Weijo-isän erikoisiin tuomisiin.
Hannu Niklanderin lause on lyhyt, mutta tunnelmaa täynnä. Helsinkiläinen tavallisen perheen elämäntyyli 1950-luvun kaupunkimiljöössä välittyy taitavasti. Välillä tyyli saattaa vähän töksähtää, kun näkökulma on tarinassa korostetusti isän, siis miehinen. Loppupuolella, Hannun lähestyessä kouluikää, hänkin pääsee ääneen.
Tarja Tuovinen: Afroditen lokikirja. Momentum Kirjat 2024, 96 s.
Tarja Tuovinen ryhtyi kirjailijaksi työskenneltyään ensin vuosikymmeniä avustustyöntekijänä maailman kriisipesäkkeissä. Kirjat Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa: naisena kriisipesäkkeissä (2013) ja Kenttäsairaala (2021) kuvaavat noita rankkoja vuosia. Feministinen Hermeksen siivet (2016) on enemmän autofiktio, naisena kasvun tarina. Afroditen lokikirja jatkaa samalla genrellä, mutta taustana on nyt purjehdus ja paikkana vene, joten tietyllä tavalla ollaan matkakirjan kanssa tekemisissä.
Kysymys on kuitenkin enemmästä. Afroditen lokikirja perustuu aitoihin lokimerkintöihin vuosien takaa. Niissä tekijä paljastaa pitkän ja vaikean mies- ja rakkaussuhteensa purjeveneen omistajaan, jolle on antanut osuvan “Jumi”-nimen. Viikkojen purjehduksella Suomenlahden ja Viron saaristossa miehen ja naisen välit kiristyvät, mihin vaikuttaa sateinen kesä 2015 ja lukuisat “vähältä piti”-tilanteet ja paha loukkaantuminenkin. Se on kulminaatio, mistä seuraa sitten…jaa, enpäs paljastakaan ihan koko juonta!
Pieni purjehduskirja on, vähintäänkin rivien välistä, myös kannanotto Itämeren tilan puolesta, Viron rannikkosaarten kasvuston ja pikkupaikkojen biologiaa ja maantiedettä. Se houkuttaa hiljaisiin maisemiin ja kertoo paljon myös Suomen ja Viron, suomalaisten ja virolaisten kulttuurieroista. Ei ihme, että pieni Viro kaupunki- ja maaseutukulttuureineen houkuttaa niin monia suomalaisia? Venäjääkin siellä saa puhua ihan rauhassa, ainakin Tallinnassa, Tartossa ja Narvassa, vaikka maan virallinen Nato-kielipolitiikka vaikuttaa nyttemmin hyvinkin ”nationalistiselta”!
Esko-Pekka Tiitinen: Sata unelmaa. JoMoni 2016, 111 s.
Outokumpulainen Esko-Pekka Tiitinen (s. 1956) on kirjailijana, kuvataiteilijana ja kulttuuritoimijana mitä monipuolisin. Teoksia on yhtä hyvin lastenkirjallisuuden kuin proosan ja esseiden alueelta, taidetta vaikka millä mitalla. Viimeksi Joensuun Ahjon näyttelyssä talvella 2024 oli esillä kymmenittäin erilaisia, aina yhtä “lämpimiä” ihmis-ja eläinhahmoja, eri tekniikoilla toteutettua taidetta! Myös kirjailijayhdistys Ukrin toiminnassa Esko-Pekka on ollut mukana, samoin näytelmäkirjailijana paljon esitetty ja monesti palkittu. Teosluettelo taitaa kattaa noin 40 työtä!
Sata unelmaa on simppeli haastattelukirja, joka osui sattumalta käsiini Joensuun Pääkirjaston kierrätyshyllystä. Esko-Pekka tapasi sata 3-18-vuotiasta lasta ja nuorta Pohjois-Karjalan vastaanottokeskuksissa vuonna 2016. Musiikin ja tarinoinnin lomassa lapset ja nuoret kertoivat (hyvin lyhyesti) elämästään, iloistaan ja toiveistaan. He edustavat lukuisia kansallisuuksia – ja kaikkien nimet on muutettu (=Maahanmuuttoviraston ohje). On jopa hämmästyttävää, mutta tekijän tuntien luontevaa, kuinka aidontuntuisen kontaktin Esko-Pekka on pika pikaa näihin haastattelemiinsa lapsiin ja nuoriin saanut (?).
Jos olisin Hämähäkkimies, auttaisin vanhoja miehiä ja naisia. Haluaisin mennä isona K-marketin tai S-marketin kassalle töihin, koska haluan nähdä ihmisiä ostoksilla…( “Darioush”, 5 vuotta, s. 49)
Olen kakkosella. Haluaisin isona opettaa isoja lapsia. Jos olisin opettaja, olisin hauska ja saisin pysymään ne hiljaa. Opettaisin heille käsitöitä, matematiikkaa ja äidinkieltä…(“Khadia”, 9 vuotta, s. 83)
Maailmamme on kaunis ja mahtava. Unelmani olisi, että kasvihuoneilmiö ei voimistuisi. Unelmoin myös, että eläimet saisivat elää vapaasti…ja ketään ei haukuta tai kiusata. Toivoisin, että kaikille ihmisille riittäisi vettä ja ruokaa ja kaikilla olisi kelvollinen asuinpaikka… Toivoisin, että Suomi tulevaisuudessa olisi semmoinen, jossa ei ole rasismia tai muuta pahaa… (“Yeshwont”, 11 v., s.101)
Tottavie, koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kuuntelemaan lapsia ja välittää niitä toiveikkaita satoja unelmia, joilta sodat, kriisit, ympäristötuho ja rasismi yhä leikkaavat siivet!
Öisinajattelija