Monilla listoilla, naamakirjoissa ja erilaisissa poliittisissa seurakunnissa keskustellaan yhä kiivaasti Sofi Oksasen Finlandia-palkitusta romaanista Puhdistus. Siitä keskustelevat hyvin usein ne, jotka eivät ole kirjaa koskaan nähneetkään. He keskustelevat joko Sofi Oksasen persoonasta – joidenkin mielestä hän on jopa natsi, yllätys minulle? – tai sitten vain siitä kuinka ”venäläisvastainen” tai metsäveli-nationalismia ihannoiva kirja/kirjailija on.
Keskustelu on hyväksi, mutta kyllä siihen osallistujien TULEE LUKEA ENSIN KIRJA. Jotenkin tällainen vaatimus tuntuisi minusta ainakin kohtuulliselta. Muuten päädytään pelkkiin poliittisiin intohimoihin ja juupas-eipäs-kuka-mitä-häh-juoksuhautoihin. Toisaalta, on aina hyvä erottaa tekijä tuotteestaan, kirjailijakin kirjastaan. Fjodor Dostojevskikin vähemmän tykkäsi juutalaisista, mutta kirjoitti maailmankirjallisuutta.
Tartuin itse Puhdistukseen tietyin ennakko-odotuksin. En ollut aikaisemmin lukenut yhtäkään riviä Sofi Oksasta, en edes hänen haastattelujaan. Niinpä oletin avaavani jonkinlaisen modernin kielikuvin etenevän ja sisällöltään hyvin kansallismielisen Viro-eepoksen – rakkaustarinan, jossa metsäveljet ovat pyhiä sankareita ja puna-armeijalaiset raakalaisraiskaajia. Muistan samanlaisen tunteen yli 30 vuoden takaa ryhtyessäni vastahakoisesti lukemaan Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä –romaania: olinhan mielessäni (siis 1970-luvulla) piirtänyt kuvan moitteettomista suomalaisen vastarintaryhmän sankareista, joiden kurinalaiseen toimintaan sotavuosina eivät mitkään naisseikkailut tai seksi tietenkään kuuluneet.
Vertaus Salama-kirjaan – erääseen parhaista Suomessa koskaan kirjoitetuista romaaneista – ei ole ihan sattuma, koska myös Oksasen Puhdistuksen kattavia teemoja ovat yli sukupolvien ulottuva salailu, lähimmäisten pettäminen, sukupuolten väliset suhteet, naisten hyväksikäyttö ja väkivallan jatkuva uhka. Molemmat romaanit ovat myös kaikessa pysähtyneessä tapahtumattomuudessaan äärimmäisen toimivia ja suggestiivisia kaunokirjallisia ”salapoliisikertomuksia”, joissa juonta ja ihmissuhteita keritään auki dramaattisesti etenevin kääntein. Ja molemmissa teoksissa taustana on vahvasti ideologisoitunut, politisoitunut ja jakautunut maailma, eripurainen ihmisyhteisö. Erojakin on toki paljon – jo siinä, että Salama kuvaa pääosin miehisen uhon ja tuhon maailmaa kun taas Oksasen näkökulma on pitkään vaiettu naisen kokemus yhteiskunnallisesta kriisistä, iholle tulevasta väkivallasta.
En pitäisi Puhdistusta puhtaasti poliittisena Viron lähihistoriana, koska se ei tee oikeutta sille upealle kaunokirjalliselle tyylille, jonka Sofi Oksanen on kehittänyt. Paikka paikoin Oksasen arkielämän välähdykset lähenevät tarkkuudessaan venäläisiä klassikkokuvauksia – ajoittain tarina etenee liiankin elokuvallisesti. Tämä lienee ymmärrettävää, koska Puhdistus –niminen näytelmä on kirjoitettu ennen romaania, vuonna 2007. Olisiko Oksanen siis sittenkin hätäillyt romaaninsa kanssa? Miksi kukaan – Pekka Tarkka? – ei ole kiinnittänyt huomiota paikka paikoin kiusaavaan katkelmallisuuteen? Hyvä kerronta pätkii turhaan – kuin elokuvaleikkaus? Pikkuseikka? Ehkä – lähes varmaa kuitenkin on, että tarinasta tehdään vielä filmisovituskin.
KANNATTAA PITÄÄ MIELESSÄ, että Puhdistus on ennen muuta kahden naisen tarina, sukupolvien tarina, jossa mennyt aika kiertyy ja kertaantuu nykyhetkeen. Päähenkilöt – ikäloppu Aliide Truu ja parikymppinen Zara – kohtaavat kuin sattumalta Aliiden pihamaalla, pikku kylässä Länsi-Virossa. Aliide pakenee tukahdutettuja muistoja, joissa metsäveljillä, puoluepampuilla ja NKVD-Lavrenti Berijan haamulla ja harrastuksilla on osansa. Zara, 2000-luvun ryöstökapitalismin ja ihmiskaupan uhri, on juuri päässyt karkuun mafian kynsistä ja myös hänen tarinassaan Lavrenti-nimisellä rikollispomolla on roolinsa. Molemmat Lavrentit ovat tietenkin virallisessa elämässään rakastavia perheenisiä, joilla on kammottavana naisvihana ja raakana seksuaalisena väkivaltana purkautuvat paheensa: he ja heidän pikku adjutanttinsa ovat tottuneet käskemään ja polkemaan jalkoihinsa erityisesti heikot ja viattomat toisinajattelijat. Ylevien aatteiden, vallan tai rahan nimissä. Vahvathan panevat vastaan, Virossakin; he ovat ovelia, hallitsevat poliittisen skitsofreniapelin tai karkaavat metsiin suunnittelemaan sabotaasia.
Puhdistuksen historiallisena kulminaatiopisteenä toimivat 60 vuoden takaiset tositapahtumat: vuoden 1949 maaliskuu, jolloin virolaisten suuret kyyditykset Äiti-Venäjälle alkoivat. Kyyditykset jakoivat paitsi venäläisiä ja virolaisia, myös virolaisperheitä, sukuja, kyläyhteisöjä ja tuottivat kuolemaa, vihaa ja loputtomia railoja ihmissuhteisiin – esimerkiksi ilmiantojen myötä.
Sofi Oksanen on vahva ihmiskuvaaja, eri sukupolvienkin tulkki. Myös arjen pikkuseikat ovat nautittavasti esillä – tulee tunne, että elää pienessä virolaismökissä arkihuolien, katkerien muistojen ja jatkuvan sadonkorjuun, kurkku- ja vadelmapurkkien keskellä. Dokumentaarinen osuus ei silti aina ole niinkään kohdallaan, ja erityisesti kirjan viimeisten sivujen päiväkirjamerkinnät ja salaiset raportit tuntuvat päälle liimatun turhilta dokumenteilta kaunokirjallisessa kokonaisuudessa. Juuri niistä jää hivenen vaikutelmaa siitä poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, jonka kirjailija muuten välttää niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti.
Mutta Puhdistus on puutteineenkin ilman muuta Suuri Romaani, Sofi Oksasen ansaittu läpimurto. Minusta se on kaiken lisäksi juuri sellaista Viroon sijoittuvaa kaunokirjallisuutta, jota pitää ja sopii Suomessa lukea ennakkoluulottomasti, avoimin silmin ja sydämin.
(Tässä blogissa on käytetty Öisinajattelijan kirja-arviota Puhdistuksesta. Se on julkaistu vuosi sitten Idäntutkimus-lehdessä 1/ 2009)
Joensuun virallinen Öisinajattelija