Olen käynyt Punkaharjun Retretissä joka kesä alkaen vuodesta 1993. Sitä ennenkin siellä jonkun kerran vierailin. Puhun siis paikasta syvän kokemuksen rintaäänellä, joskaan en taidearvostelijan kokemuksella: en ole ammattilainen arvioimaan maalauksia tai veistettyjä kuvia. Mutta nautin niistä…ja Retretin luolakäytävillä oli ennen maaginen tunnelma, joskus jopa hauskaa…

Muistan huikeat sarjat vuoden 2000 molemmin puolin – Dali, Picasso, Repin, Aivazovski, van Gogh, Chagall jne jne. Kaikkien kolmen nuorimman lapseni ”taidekasvatus” on alkanut lähes joka kesäkuu Punkaharjun luolastosta ja saleista. Vuosien saatossa lapsellisen ihastuksen tai kauhistuksen huudahdukset ovat vaihtuneet enemmän tai vähemmän perusteltuihin ”kritiikkeihin” ja keskusteluihin siitä kuka mitäkin missäkin taulussa tai veistoksessa näkee. Lasten ja nuorten kanssa kannattaa liikkua taiteen parissa muutenkin, koska silloin kuulee erilaisia näkökulmia, aitoja reaktioita, joita ei lueta taidekirjoista tai pikaesitteistä.

Shjerfbeck ja ammattisisaret

Helene Shjerfbeck (1862-1946) voisi olla elämäntarinansa perusteella vaikka Suomen taiteen Frida Kahlo (Kahlo olisikin ollut upea ilmestys suomalaisten naistaiteilijoiden rinnalle…, mutta ymmärrän toki talouselämän lait ja kustannukset myös nyky-Retretin kannalta..). Shjerfbeckin tyyli, aito ja vapaa realismi, ei miellyttänyt kaikkia 1900-luvun alun taideguruja. Ura osuu yksiin myös naisliikkeen nousun kanssa, siis miesten hallitsemassa taidemaailmassa. Vielä 1800-luvun lopulla naistaiteilija ei voinut tienata omia rahojaan saati maalata edes alastonmallia samoissa tiloissa miehen kanssa. Mitä lie miehet pelänneet? Että naiset olisivat nähneet jotakin luvatonta, ”kokeneet täyttymyksen” (= tutkija Sakari Toiviaisen kiertoilmaisu orgasmista) alastomia miehiä tai naisia ikuistaessaan?

”Helene Shjerfbeck ja taiteilijasisaret” -osio Retretissä esittelee yli 30 suomalaista naistaiteilijaa.
Heidän kanssaan taidenäyttelyn kävijä kulkee matkaa 1800-luvun alun romantiikasta realismin kautta jopa naturalismiin. Inhorealismikin on lähellä. Kuvanveistosta useimmat 1800-luvulla eläneet naiset saivat vain haaveilla: liian ronskia ja miehistä siroille naiskäsille. Muuten, Riitta Konttisen kirja ”Naiset taiteen rajoilla” (2010) kuvaa juuri samoja naistaiteilijoita ja ajan ilmiöitä, joita Retretti nyt esittelee…

Luolaston vajaakäyttö

Monet perheet ja lapsenmieliset menevät Retrettiin nimenomaan ihailemaan LUOLASTOSSA OLEVAA ESILLEPANOA. Vuosi vuodelta luola käytävineen tuottaa yhä suuremman pettymyksen (HUOM! tämä on myös lasteni arvio!). Nyt mukana on sinänsä hieno kokoelma Pekka Kauhasen ”henkilöhahmo”veistoksia – ”Kuutar ja luolan henki”, terästä, valurautaa, pronssia – mutta muuten avarat käytävät ja luolan seinät kumisevat lähes tyhjyyttään. Pekka Luukkolan valokuvasarja ”Maan varjossa” tavoittelee jotakin sellaista mystistä, mitä näki vielä 1990-luvulla. Miksi luolien avaruutta, vettä, valomaisemaa, ”hiljaisuuden ääntä” ei hyödynnetä paljon totaalisemmin? Enkä tarkoita mitään täyteenympättyä tilaa, roinaa, vaan taiteellisen silmän kokonaiskäyttöä?

Pienten lasten kannalta Retretin 2010 valopilkku on ilman muuta Kaarina Alstan naivistinen taide –
lapsenmieliset ja värikylläät eksoottiset, myös nostalgiset maisemat, joille aikuinenkin voi rauhassa naurahtaa. Ainakin syvällä lapsenmielessään. Ympäristöä ymmärtävää ja kantaaottavaa taidetta parhaimmillaan!

PS. Retriitti eli retretti (< ransk. retrait ’vetäytyminen’ < lat. retraho, ’noutaa takaisin’) on vetäytymistä arkielämästä ja henkistä tai hengellistäkin hiljentymistä kaikenmaailmallisten kiireiden keskellä.

Joensuun virallinen Öisinajattelija