Arto Luukkanen: Putinin perukirja. Docendo 2024, 461 s.
Monet suomalaiset politiikan tuntijat ja Venäjää viime vuosina kommentoineet upseerit ovat ennustelleet Putinin jälkeisen Venäjän tulevaisuutta. Harva kielitaidoton, siis venäjää osaamaton siihen pystyy ja tuloksena on ollutkin lähinnä skandaalimaisia journalistisia huitaisuja. Dosentti Arto Luukkanen on Venäjä-tutkijana toista maata. Se näkyy nyt myös uudessa Putinin perukirja -tietoteoksessa.
Tutkijauran ulottuvuudet
Reilut 30 vuotta kestänyt tutkijansarka on toisaalta täynnä kevyitä reportaaseja ja “pamflettejakin”, jopa pieleen menneitä ennustuksia koko Venäjänmaan pikaisesta hajoamisesta 1990-luvulla. Silti Neuvosto-Venäjän kirkkohistoriasta 1994 väitellyt ja pappisteologina aloittanut Arto Luukkanen kuuluu vakavasti otettaviin ja kriittisiin Neuvostoliitto-Venäjä- tuntijoihin. Pari vuotta perussuomalaisten puoluesihteerinä 2021-23 oli mielestäni valitettava syrjähyppy, minkä aikana Luukkanen syrjäytyi mielipuuhastaan eikä aina ollut ulkomaalaisvastaisten persujen mieliin muutenkaan – kenties jopa liiankin akateemisena kilpailijana Venäjä-Ukraina-asioissa Jussi Halla-ahon reviirillä.
Virsilauluakin välillä harrastava seuramies Arto Luukkanen on usein melkoisen äkkiväärä kummajainen, joka provosoinneillaan sopii perussuomalaisten henkilögalleriaan – ja on silti sielläkin kuin väärässä seurassa (?). Muistan Arton persoonallisen lyhykäisen luennon ja baariesiintymisen lähes 25 vuoden takaa Lontoon Venäjä-seminaarista (missä itsekin olin paikalla puhumassa venäläisestä intelligentsijasta ja sen ”kuolemisesta” maan hajoamisen seurauksena).
Kaikesta huolimatta pLuukkasen aluu Venäjä-teemaan on Putinin perukirjan kohdalla sen verran vakuuttava, että voi puhua kielitaitoisen ja venäläistä ääripatrioottista “euraasialais-imperialistista” ortodoksisuuttakin ymmärtävän dosentin eräästä päätyöstä (?). Perukirja on hyvä perusteos poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymisestä ja ryöstökapitalismin olemuksesta Venäjällä kuten myös Neuvostoliiton hajoamisen (1991) jälkeisestä uudemmasta poliittisesta historiasta.
Luukkasen puoluesihteeri-harharetki teki hänestä myös Nato-Suomen kannattajan helmikuussa 2022. Niin kävi monelle muullekin Venäjä-tutkijalle, jotka vaikenivat ja/tai kirjoittivat akatemiahakemuksensa uuteen uskoon tajutessaan venäläisen “sekurokratian” perusluonteen ja putinismin agressiivisuuden neuvostoimperiumin palautuspyrkimyksissä: Venäjä ei lähtenyt demokratian tai edes civil society – kansalaisyhteiskuntakehityksen tielle, jolla tiellä pieniä askeleita vielä 1980-90-luvuilla silti otettiin. Tutkimuskentälle rynnivät tuolloin kuitenkin myös liian monet poliittiset angloamerikkalaista arvomaailmaa ihannoivat suomalaisetkin broilerit ja sotilaspoliittiset, vähemmän historiaa tuntevat “tarkkailijat”.
Putinismin tulevaisuus ja sekurokratia
Luukkasen näkemykset venäläisestä yhteiskunnasta perustuvat useimmiten vakavaan tutkimukseen, kielitaitoon, mediaseurantaan ja syvälliseenkin näkemykseen maasta ja kansasta, vaikka hän heittäytyy usein provokatoriseksi väittelijäksi.
Parasta antia Putinin perukirjassa edustavat teoksen arviot siitä kuinka Vor v zakone eli ns. laillistettu varkaus eteni Venäjällä Neuvostoliiton hajottua. Siis silloin kun kansallinen valtionomaisuus yksityistettiin tai oikeammin ryöstettiin nuorten talouskommunistien / komsomolilaisten toimesta, jotka käänsivät ideologista takkiaan hyrrän lailla, Boris Jeltsinin juopottelevalla siunauksella. Siinä kisassa KGB/FSB -putinistit löysivät lopulta rikollismaailman ja muut ryöstökapitalistiset spekuljantit, esimerkiksi Wagnerin sotilasarmeijan sittemmin perustaneen keinottelija-leirivanki ja tsaari Vladimir Putinin “kokin” Jevgeni Prigozhinin lähipiirin. Sekurokratia, omia väkivaltaisia keinoja kaihtamattomia ja entisiä KGB-porukoita suosiva harvainvalta oli syntynyt.
Aluksi mafiamainen väkivalta ja Prigozhinin yksityisarmeija tietenkin palveli Kremlin johtajia, kunnes kasvoi Afrikassa ja lopulta Ukrainassa uhkatekijäksi Putinillekin. Armahdetut leirivangit raakoina sotilaina olivat monelle kenraalillekin liikaa Ukrainan sodassa. Ilmeisesti Prigozhin teki hätäisen arvion kun uskalsi jopa vastustaa tai ainakin protestoida oppi-isäänsä marssilla Moskovaan juhannuksena 2023. Siitä hän sai maksaa katkerasti hengellään – ja loppuvuoden 2023 “lento-onnettomuudessa” kuoli hänen kanssaan muitakin Wagner- johtajia. Myös moni putinismia vastustava oligarkki ja toisinajattelija on kohdannut “oudon kuoleman” tai yksinkertaisesti salamurhattu, joskus vain vangittu – jos on ryhtynyt hankalaksi tai pyrkinyt haastamaan poliittisesti Vladimir Putinia.
Vanhoilla KGB-aktivisteilla, sekurokratian ytimessä on tähän toimintaan raakalaismaiset keinonsa ja apurinsa. “Meidän asiamme” / cosa nostra -tihutyöt ja murhatkin hoidetaan niin, että useimmiten on vaikea löytää suora asiayhteys Kremlin eliittiin. Aina sitä ei olekaan, vaikka lännen media syyttää yksioikoisesti putinisteja ja Putinia henkilökohtaisesti. Pitäisi muistaa, että vaikka Venäjällä toimiikin ikiaikainen yksinvaltius, yksi henkilö ei ehdi eikä voi olla kaiken kurjuuden aiheuttaja…
Myös taloudellinen valta ja miljardiomistukset ovat monimutkaisten ystävyys-luottamussuhteiden takana: Venäjällä vallankeskitys ja vallankäyttö Vor v zakone -verkostossa on toisenlaista kuin länsimaissa. Olennaista ei ole se kuka mitäkin paperilla kirjaimellisesti omistaa, vaan se kuka on vallankahvassa tai lähimpänä vallan ydintä. Eivät neuvostokaudenkaan johtajat olleet virallisesti rikkaita, vaan heillä oli yksinkertaisesti valtaan ja päätöksiin yksinoikeus, valtion omaisuuteen tilapäinen käyttöoikeus. Tätä ei länsimainen “kremnologia” ole useinkaan ymmärtänyt – kuten se ei käsitä itämaistakaan vallankäyttöä Kiinassa, Intiassa, Koreassa tai edes Japanissa, puhumattakaan kulttuurisista perinteistä idässä.
Luukkanen viittaa usein osuvasti Venäjän historiaan, vaikka ei tuo tarpeeksi esiin sitä tosiseikkaa, kuinka yksinvaltius, kollektiivisuus / yhteisöllisyys / luottamus ja oikea uskonto eli ortodoksisuus on aina määrittänyt yhteiskuntakehitystä . Kyseessä on aina osittain myös valtakamppailu venäläisen euraasialaisperäisen slavofiilisyyden ja läntisen zapadnikkilaisuuden välillä kautta historian. Viimeiset 200 vuotta Venäjällä ovat vuorotelleet vanhakantainen slaavilaisuus ja joskus moderni läntinen suuntaus. Käänteet ja kumoukselliset vaiheet kuten tsaari Aleksanteri II:n liberaali aika 1800-luvun puolivälissä, Lokakuun vallankaappaus 1917 tai Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut perestroika 1985-1991 voivat seurata taantumuskausia hyvin äkkiä. Juuri siksi ei ole poissuljettua, että Venäjä voisi muuttua nytkin äkkiarvaamatta. Putinismi ei ole ikuista diktatuuria naapurimaassammekaan.
Venäjä: muutos voi olla jo ovella (?)
Arto Luukkanen on joissakin kirjaansa liittyvissä haastatteluissa ennakoinut myös sisällissodan kaltaista kapinaa tai täydellistä sekasorron aikaa eli smutaa Venäjälle. Se voisi olla joko seurausta lähipiirin, siis Putiniin tyytymättömien oligarkkien kapinasta tai isompikin kansannousu, jossa kansalaisyhteiskunta järjestäytyy katutasolla kun tyytymättömyys putinismiin saavuttaa ns. saturaatiopisteen. Venäjän suhteen kaikki ennustaminen on vaikeaa, mutta ei mahdotonta ja luulenpa että muutos on silti tätä nykyä jo ovella aikaisemmin kuin lännen ennustajat uskovatkaan. Myös armeijan ja kenraalien rooli on otettava vakavasti jos ja kun “erityisoperaatio” Ukrainan suhteen on ollut lopultakin melkoinen katastrofi myös sotilaiden kannalta. Sotilasdiktatuuri tosin olisi Venäjällä hurja hyppy taantumaan ja sensuuriyhteiskunnan ja toisinajattelun tukahduttamisen täysivaltaiseen paluuseen. Sitä ei voi kukaan järkevä Venäjä-tuntija tietenkään toivoa.
Lännessä on myös jäänyt huomaamatta Venäjän vakaa taloudellinen kasvu Ukrainan sodasta ja pakotteista huolimatta. Maa on vakaa, kehitys kehittyy eikä taloudellista katastrofia näy mailla eikä halmeilla! Sotateollisuuden kasvun rinnalla maa on kääntynyt sisäänpäin ja omaehtoinen yritystoiminta, talous ja maatalouskin kehittyy entistä omavaraisemmaksi. Venäjän ja Kiinan taloussuhteet ovat ennennäkemättömän tiiviit. Jo 90 % Venäjän viennistä menee 2024 itään. Kiina ostaa kaiken sen öljyn ja kaasun, minkä Venäjä ennen vei länteen. Toisaalta Kiina myös rynnii Siperian suuntaan, jossa se on jo mahtitekijä luonnonresursseja hyödyntämässä. Kiina on lähitulevaisuudessa ja jo nyt tärkein Venäjän “vakauden” takaava kumppani! Maantieteelliset suurvallat tarvitsevat toisiaan, mikä vetää niitä yhteen yhtä paljon kuin USA-vastaisuus.
Suomi: uhotteleva piskuinen rajamaa
Entä sitten Suomi? Ryntäisikö tänne satoja tuhansia venäläisiä tiukan paikan tullen tai kansan kapina-aallon myötä? En usko, mutta suomalainen Nato-innostus ei tee meistä suojattuja putinistisen Venäjän agressioita vastaan. Diplomatiaa tarvittaisiin. Nato voi pettää liittolaisensa herkästi kun presidentit vaihtuvat tai USA ,siinä missä Venäjäkin, kääntyy muuten sisäänpäin. EU taas nykyisellään on Venäjän silmissä heikko. Kun Suomi nyt kovasti hamuaa amerikkalaiseen vaikutuspiiriin jopa sallimalla maaperällään ja rajan läheisyydessä USA-sotilastukikohtia ja (mahdollisesti) ydinaseiden läpikuljetuksen, Venäjä taatusti nostaa omaa rajaturvallisuuttaan sellaiseen asteeseen, että maittemme raja on pitkään suljettu ja uhka ilmassa. Tässä olen Arto Luukkasen kanssa samaa mieltä. Valitettavasti.
Aina ei kannattaisi kaivaa verta nenästä lähinaapurisuhteissa eli provosoida piskuisessa Suomessa tarpeettomasti Venäjän suuntaan. Me emme ole suurvalta, vaan sotilaspoliittinen rajamaa ja Naton näkökulmasta pelkkä harjoitusmaasto, jota USA hyödyntää Venäjän heikentämiseksi ja sitomiseksi jatkuvaan asevarusteluun.Venäjän sitominen tai entistä heikompana pitäminen on eräs USA:n ulkopolitiikan peruspilareista, jotta maan kiihtyvä ja nykyimperialistinen kamppailu raaka-aineista ja vaikutusvallasta maapallolla uuden suurvallan eli Kiinan kanssa olisi mahdollinen.
Pentti Stranius, Öisinajattelija