Ivan Alexandrovitš Iljin (1883–1954, ven. Ива́н Алекса́ндрович Ильи́н) oli nationalisti, slavofiili ja yksi niin sanotun Venäjän idean kehittäjistä. Perhetausta oli porvarillinen ja yliopistovuosinaan Iljin tutki aluksi Hegelin filosofiaa, matkusteli tutkijana Euroopassa vuosina 1910-12 ja väitteli tohtoriksi 1921. Hän ehti opettaa filosofiaa Moskovan yliopistossa ennen kuin karkotettiin Neuvostoliitosta, intelligentsijalle kohtalokkaana vuonna 1922, lakipykälä § 58:n mukaan. 1920-30 -luvuilla Iljin oli varsin tunnettu poliittinen ajattelija ja toimija Euroopassa asuvien venläisemigranttien keskuudessa. Emigranttina hän edusti äärikonservatismia, ja bolsevismin vastaista taistelevaa uusnationalismia ja sai kylmän sodan vuosina rahallista tukea myös Amerikasta.
Ivan Iljinin rehabilitointi
Ivan Iljinin uusi tuleminen venäläisiin keskusteluihin 2000-luvulla liittyy Kremlin sisäpiirien sisä- ja ulkopoliittisiin suunnanmuutoksiin. Vladimir Putin on lainaillut juuri Iljiniä harvinaisen paljon viimeisten 15 vuoden aikana, paljon enemmän kuin räyhäpäistä Euraasia-oppeja saarnaavaa slavofiiliä, Aleksander Duginia. Tosin jo Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin, vuonna 1991 julkaistiin Moskovassa Iljinin suppea kirjoitelma Venäjän erityispiirteistä maailmanhistoriassa, kirjanen nimeltä O Rossii (Venäjästä, 1991). Se sai silloin tyrmäävän kriittisen vastaanoton. Sittemmin Iljinin teosten lukuisat uusintapainokset ovat olleet ainakin eliitin keskuudessa hyvin suosittuja
Kun Putin oli ensin mielistellyt aikansa eurooppalaisia johtajia ja vakiinnuttanut valtansa markkinataloutta ja demokratiaa ylistävänä uudistajana, hän ryhtyi aika yllättäen nostamaan taantumuksellista, italialaista fasismiakin ihaillutta Ivan Iljiniä kunniapaikalle venäläisessä keskustelussa. Pian tämä kohosi jopa hovifilosofiksi. Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin mukaan vuosi 2005 oli tässä suhteessa tärkeä käännekohta:
Silloin Putin alkoi siteerata Iljiniä puheissaan Venäjän federaation liittoneuvostolle ja järjesti tämän maallisten jäännösten uudelleenhautauksen Venäjälle, Snyder toteaa The New York Review of Books -lehdessä muutama vuosi sitten. Tosiaankin, Iljin sai tuolloin vaimoineen kunniakkaan hautapaikan Moskovasta, kirjailija Aleksandr Solzhenitsynin ja valkokenraali Anton Denikinin perhehautojen vierestä!
Eräänä pienenä detaljina ja syynä Iljinin suosioon voi mainita myös sen, että tämä ennusti eräässä kirjoituksessaan sodan aikana suuren auktoriteetin ja johtajan paluun Venäjän hallitsijaksi kommunistikauden jälkeen. Pienikokoinen Vladimir Putin saattaa hyvinkin nähdä itsensä tällaisena johtajana ja Venäjän imperiumin palauttajana (?).
Iljin-sitaatteja ilmestyi sitten 2010-luvulla myös Kremlin vaikutusvaltaisen propagandistin Vladislav Surkovin puheisiin. Pääministeri Dmitri Medvedev, ulkoministeri Sergei Lavrov ja useat Venäjän ortodoksisen kirkon johtohenkilöt liittyivät Iljin-ylistäjiin ja hänen näkemyksillään on perusteltu niin Venäjän sisäisiä toimia ja Euraasian unionin perustamista kuin Krimin miehitystä ja koko Ukrainan sotaa.
Iljin eli maanpaossa Saksassa ja kuoli sittemmin Sveitsissä, jonne muutti 1938 ilmeisesti Hitlerin politiikkaa pakoon, lähimain karkotettuna. Hän kannatti kirjoituksissaan monarkiaa, koska Venäjän kaltaista laajaa tasankomaata voi hallita järkevästi vain yksinvaltias, haaveili valkoemigranttien tavoin vastavallankumouksesta ja julkaisi kirjoituksiaan varsinkin 1930-luvulla. Osa teksteistä on sittemmin koottu ja julkaistu uudelleen 2000-luvulla Moskovassa Russki kolokol-nimisenä kokoelmana. Russki kolokol-niminen emigranttilehti kutsui 1930-luvulla nuorisoa taisteluun ja bolshevikkien vastaiseen kumoukseen. Kapinaan lietsottiin tuolloin nimenomaan Neuvostoliiton sisäistä oppositiota. Iljin oli Russki kolokol –lehden toimittaja ja äänitorvi, jonka omat teokset ja keskeiset bolshevismin vastaiset antikommunistiset kirjoitukset tyyliin Osnovy borby za Natsionalnuju Rossiju (Kansallisen Venäjän puolesta käytävän taistelun perussyyt) ilmestyivät vain lännessä. Iljiniä tukivat ja hänen julkaisutyötään rahoittivat paitsi rikkaat valkoemigrantit, myös myöhemmin kylmän sodan vuosina amerikkalaiset antikommunistit ja pääomapiirit.
Venäjän idea ja Neuvostoliitto
Ivan Iljinin laajassa, parikymmentä teosta käsittävässä kirjallisessa tuotannossa on Timothy Snyderin mukaan runsaasti ristiriitaisuuksia: Yksi läpi vuosikymmenten kantava teema kuitenkin on hänen poliittiselle totalitarismille osoittamansa metafyysinen ja moraalinen hyväksyntä, jonka hän ilmaisee hahmottelemalla fasistista valtiota, Snyder kirjoittaa.
Voi hyvällä syyllä kysyä, näin jälkikäteen, paljonko korporatiivinen ja fasistinen Italia erosi totalitarismin akselilla Josif Stalinin ajan venäläisestä puolue-valtiosta – Neuvostoliiton valtiorakenteesta ammattiliittoineen, armeijoineen tai kulttuurijärjestöineen. Stalin oli myös vuosina 1924-1953 kiistaton Neuvostoliiton, neuvostoimperiumin yksinvaltias, mutta ei varmastikaan Ivan Iljinille mieluinen imperaattori. Stalinin jälkeen yksinvaltius jakaantui enemmän tai vähemmän Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen politbyroolle, vaikutusvaltaisille johtajille, mutta palautui sitten uudella Venäjälle paljolti yksinvaltias Vladimir Putinille, viimeistään 2010-luvulla.
Neuvostoliittoa voi pitää rajojensa puolesta sellaisena maantieteellisenä kokonaisuutena ja orgasmina, imperiaalisena Venäjänä, josta Ivan Iljin haaveili. Hän tosin tuomitsi kuten kannattajansakin, Neuvostoliiton venäläiseliitin sorron niin sanottuja “veljeskansoja” kohtaan ja väitti, vastoin historiallisia faktoja, että imperiaalinen Venäjä ei koskaan alistanut, esimerkiksi erotuksena Saksasta tai bolshevikkien valtiosta, pieniä kansoja. Suuri osa Iljinin kirjoituksista koskee erityisesti sodan vuosina myös Venäjän tulevaisuutta kommunismin ja Stalinin jälkeen. Hän puolustaa Venäjän imperiumin yhtenäisyyttä, vaikka pelkää maan hajoamista kommunismin romahdettua: Mikäli imperiaalinen Venäjä hajoaa, Venäjästä tulee maailman parantumaton märkäpesäke. Paljolti samaa mieltä oli myös Venäjälle 1990-luvun lopulla palannut Nobel-kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn, joka näki Venäjän idean toteutuvan vähintäänkin Äiti-Venäjän, Ukrainan , Valko-Venäjän ja Kazahstanin liittoutumana.
Venäjän ideaan usein liitetyt positiiviset määreet ortodoksisuudesta, henkisyydestä, korkeakulttuurin, tieteen ja taiteen arvostamisesta sekä venäläisestä yhteisöllisyydestä ja ihmisten välisestä solidaarisuudesta saivat Neuvostoliitossa omanlaisensa tulkinnan. Tutkittavaa olisi silti vielä paljon eikä mustavalkoinen ajattelu tai lännessä harjoitettu puolihuolimaton kritiikki auta asiaa lainkaan. Kannattaa kuunnella ja lukea mieluusti nykyvenäläisiä (toisin)ajattelijoita ja tutkijoita, joista suuri osa ei ole ollenkaan “Putinin kuiskaajia”.
Neuvostoliitossa ortodoksisuuden ja uskonnon korvasi pitkälle valtiollinen ateismi: monista kirkoista tehtiin kulttuuritaloja, missä ikonostaasin korvasi punanurkka Stalin-portretteineen. Uskonnollisuuden ja henkisyyden paikan otti korkeakulttuurin ylistys niin musiikissa, teatterissa, kirjallisuudessa kuin elokuvassakin. Kulttuuri kuului kaikille; se oli halpaa ja erityisen halpaa oli “työväenluokkainen” kulttuuri, sillä valtahan kuului sosialistisessa valtiossa työväenluokalle, talonpojille ja heidän liittolaiselleen, neuvostointelligentsijalle. Ainakin teoriassa. Tosin työläisetkin kapinoivat aika ajoin ja esimerkiksi sivistyneistö niskoitteli minkä ehti liberaalisimpina kausina (NEP, suojasää, perestroika). Silti jo 1920-luvun lopulla alkanut kulttuurivallankumous nosti lukutaidottoman väestön kulttuuritietoisuuden ja sivistyksen aivan uudelle tasolle. Kysyä tietenkin voi sitäkin, millä hinnalla se tehtiin ja kuinka “henkistä” ja syvällistä tuo sivistystaso lopulta oli. Ainakin taloustiede ja marxismi-leninismin muutkin opit jäivät alkeiden tasolle eikä “tieteellinen ateismikaan” juurtunut tai tullut aivan kokonaan uskonnollisten tunteiden tai riittien paikalle…
Nationalismi ja Venäjän idea
Ivan Iljin pohdiskelee paljon Venäjän erityispiirteitä kansakuntana, johon hän lukee saumatomasti suuret slaavikansat eli venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset. Hän kuten Venäjän idean toinenkin kehittäjä Nikolai Berdjajev pitää Ukrainaa irrottamattomna osana suurta Venäjän kansaa, kehottaa oppimaan historiasta ja havainnoimaan menneisyyttä kansallismielisellä rakkaudella ja konkreettisuudella. Hän pitää myös ortodoksisuutta ja itsevaltaisuutta olennaisina osina Venäjän kulttuuria ja yhtenäisyyttä ja pohtii alinomaan uskonnollisia kysymyksiä – muun muassa sitä, voiko jumalan nimissä taistella pahaa vastaan, kansallisen yhtenäisyyden puolesta. Hänen vastauksensa on myönteinen, sillä Venäjä ei ole vain kasa maata, vaan juuri Venäjällä ja venäläisillä on missio ja historiallinen tehtävä luoda yhteiskunta, jossa vallitsee sielunelämän sydämellisyys, vapaus ja rakkaus, jossa uskotaan myötäelämiseen, perhekeskeisyyteen ja konkretiaan. Iljinin mukaan venäläinen sielu hejastelee läntistä paremmin laajan tasankomaan kansalaisten vapaita tuntemuksia. Tästä luontoa palvovasta ajatuksesta ei ole pitkä matka “lavea venäläinen sielu”- (shirokaja russkaja dusha) mietteisiin ja erityislaatuisen itsevaltaisen, jopa jumalalliseen ortodoksisuuteen perustuvan imperiumin kulmakiviin.
Toisaalta Iljinin ajattelu läheni 1920-luvun lopulla ja 30-luvulla myös fasismia. Hän ihaili totalitarismia ja erityisesti Benito Mussolinin Italiaa, mutta ei hyväksynyt natsismin rotuoppeja, koska tajusi Venäjän monikansallisen luonteen, jota piti sinänsä hyvänä asiana. Venäjän bolsevikkeja vastaan taistelleita valkoisia, eliittiä ja upseereita ja heidän ideologisia näkemyksiä Iljin piti eräänlaisena fasismin esimuotona, jonka erityisenä ansiona oli yhteyden säilyttäminen ortodoksiseen uskontoon. Valkoista henkeä hän luonnehti ikuiseksi ja harmitteli että fasismi ei nähnyt päivänvaloa Venäjällä, minne se olisi sopinut Italiaa paremmin: hän kuitenkin uskoi, että imperiumin, ortodoksisuuden ja monarkian sekä sisäisen puhdistumisen aika koittaisi ennemmin tai myöhemmin Venäjällä. Toisaalta, Venäjällä ei Iljinin mukaan ollut mitään opittavaa länsimaiden moraalittomuudesta, esimerkiksi maalle vieraasta marxilaisuudesta : Venäjä on itse itsensä opettaja ja samalla oppilas, joka etsii oman ideansa ja tiensä, omalla tavallaan.
Kirjoituskokoelma O russkom natsionalizme julkaistiin ensi kerran Moskovassa vuonna 2007, vielä pienenä 2000 kappaleen painoksena. Mielenkiintoisen siitä tekee se, että Iljinin näkemyksiä ylistävän esipuheen on kirjoittanut tunnettu ohjaaja Nikita Mihalkov (s. 1945), Putinin suosikkeihin kuuluva vaikutusvaltainen elokuvamoguli. Monet venäläiset poliitikot ovat viime vuosina tuoneet esille Iljinin kirjoituksia ja teoksia, joita on parikymmentä. Ne käsittelevät usein bolsevismista aikanaan puhdistuvan Venäjän tulevaisuutta. Uusissa Iljin- julkaisuissa vaietaan ja sensuroidaan ilmeisesti suurelta osin hänen fasismi-sympatiansa ja sitaattinsa, jotka eivät millään sovi sen paremmin putinilaiseen sisä- kuin ulkopolitiikkaankaan. Iljin on silti Putinin lähipiirin aatteellisen konservatismin ja Venäjän idean kannaltan kuitenkin ehkä merkittävämpi ja siteeratumpi filosofi kuin esimerkiksi julkisuudessa esiintynyt imperiumin palauttamisen ja euraasialaisuuden apostoli, ”Putinin kuiskaajaksi” lännessä mainittu Aleksander Dugin.
Suomessa Venäjän ideasta perusteoksen Venäjän idea , utopia ja missio (1999) kirjoittanut Christer Pursiainen siteeraa tunnettuja slavofiilejä sekä Venäjän idean keskeisiä kehittäjiä, Nikolai Berdjajevia ja Ivan Iljiniä kautta koko kirjan. Pursiaisen teos on jäänyt turhan vähälle huomiolle; se on slavofiili-zapadnik-akselilla ilman muuta uraauurtava suomenkielinen tietokirja, mitä ajankohtaisin juuri tänään! Iljinin merkityksen ja vaikutuksen näkee myös ajan hermolla aina liikkuva Arvo Tuominen, uudessa Venäjä-kirjassaan (2022), jossa pohditaan perusteellisesti Ukrainan sotaa ja putinismia, niin venäläisestä kuin läntisestä näkökulmasta. Christer Pursiainen ja Arvo Tuominen ovat kielitaitoisina pohdinnoissaan Venäjän ideasta paljon syvemmällä venäläisessä todellisuudessa kuin suomalainen journalismi yleensä – erityisesti nyt, vuonna 2022 kun mediaareena on Ukrainan sodan johdosta lähes yksinomaan upseerien ja lännen tiedotusvälineiden käytössä.
Ivan Iljinin keskeinen ideologinen ja ulkopoliittinen sanoma on myös se, että Venäjää on aina uhattu ulkoapäin, maata on pyritty valtaamaan ja miehittämään sekä länsimaistamaan sisältä, mutta se on kestänyt uhrautuvaisuutensa, jumaluskonsa ja vapauden rakkautensa ansiosta. Maa on Iljinin mukaan aina ollut muka sotiin syytön valtio, mistä syystä kaikki taistelut ja sodat ovat olleet puolustuksellisia: Venäjä on kestänyt, koska se on orgaaninen valtio, jolla on puhdas sydän ja avara kansallisuusaatteen puhdistama sielu. Venäjä on elävä , historialllisesti yhteenkasvanut henkinen, kielellinen ja kulttuurisesti yhteenliittynyt organismi, jota ei voi ulkoapäin jakaa.
Christer Pursiaisen mukaan Venäjän idean keskeinen elementti on maata yhdistävä eräänlainen kollektiivinen jumaluus ja ortodoksisuus, ei niinkään mikään subjektiivinen henkilökohtainen usko jumalaan. Länsimaat ovat pahoja ja vihamielisiä Venäjää kohtaan, niin Berdjajevin kuin Iljinin mielestä, koska eivät voi sietää sen moraalista ylivoimaa, Venäjän omaa tietä ja ideaa maailmanhistoriassa.
Juuri Ivan Iljinin fasismia lähenevä kiihkonationalismi on esimerkiksi Timothy Snyderin mukaan äärimmäisen pelottava siinä mielessä, millaisen kuvan Venäjän hallitseva eliitti 2000-luvulla, itseään peilistä katsoessaan näkee. Kysymys on paljolti siitä, kuinka laajat kerrokset Venäjällä ovat totalitarismin ja keskitetyn mediapropagandan seurauksena omaksuneet muutenkin esimerkiksi Iljinin elitistiset demokratianvastaiset ajatukset – kansalaisyhteiskunnan ja sananvapauden halveksimisen, jumaluusopin ja kaikenkarvaiset naftaliinista kaivetut sekopäiset pseudofilosofiset rakennelmat. Näin on käynyt ainakin osittain, mistä seurauksena myös Venäjän johdon kasvavat sympatiat Euroopan maiden äärioikeistolle ja Kiinan itsevaltaisille pyrkimyksille idässä – sekä Venäjän maaimperiumin euraasialainen laajentamistavoite vähintään entisen Neuvostoliiton mittoihin.
Pentti Stranius, susirajan virallinen Öisinajattelija
Suositeltavaa lukemista:
Ivan Iljin: O russkom natsionalizme. (Sbornik statej). Rossiski Fond Kultury, Moskva 2007, 152 str.
Mihail Nazarov: Missija russkoi emigratsii. Stavropol 1994, 416 str.
Christer Pursiainen: Venäjän idea, utopia ja missio. Gaudeamus 1999, 208 s.
Arvo Tuominen: Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista. Otava 2022, 208 s.