Vietämme rauhatonta joulua 2022. Venäjän aloittama raaka, siviilejä tappava ja miljoonia maanpakoon ajava sota Ukrainaa vastaan on jopa vaarassa muuttua maailmanlaajuiseksi ydinsodaksi. Olisi kohtuullista ja koko ihmiskunnan toive, että Uusi Vuosi 2023 alkaisi rauhallisimmissa merkeissä.
Moni pelkää, että vielä pahempia aikoja on edessä ellei sitten diplomatia ja aito rauhanrakentaminen neuvotteluteitse onnistu. Sitä on mielestäni kovin vähän. Enemmän uhotaan militarismilla, asekaupoilla, erilaisilla kielloilla ja aitojen rakentamisella Suomessakin – nyt kun YYA-Suomesta ja “suomettumisesta” on siirrytty USA-Suomeen ja “natottamiseen”. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä tästä ajasta kirjoitetaan, muistetaan ja luetaan tulevaisuudessa, vaikka vuonna 2050 tai 2100 – jos siis ihmiskuntaa on vielä jäljellä ja lukutaito säilynyt?
Lukeminen rauhoittaa ellei lukutaito ole hukassa
Lukeminen muuten rauhoittaa kummasti sotaisinakin aikoina. Tunnetusti suomalaiset lukevat tavallista enemmän juuri joululomalla ja vuodenvaihteessa. Onneksi, sillä lukeminen on, kuten monet ajattelijat ovat todenneet, ihmiselämän aidosti yksinäisin ja inhimillisin rauhoittumisen akti. Valitettava tosiasia on sekin, että monen suomalaisen luku- , keskittymis- ja kirjoitustaito on sitä luokkaa ettei moni nuori tai vanhempikaan pysty enää lukemaan yhtään pitempää tietopuolista tekstiä, saati fiktiivistä romaania.
Rauhoittuminen ei toimi kun niin monella on kiire omiin hautajaisiinsa. Mielikuvitus ei enää lennä eikä muistikapasiteetti yllä kulttuuriin tai historiatietoiseen ajatteluun. Kommunikointi tai ns. viestintä on siirtynyt kivikautisiin hieroglyyfeihin, peukutteluun ja muutaman sanan tekstiviesteihin, somepäivityksiin tai tviittauksiin. Nuorten maailmaa hallitsevat muotibloggarit, erilaiset addiktit, diilerit, räppärit, pelit ja musiikkimaailma sekä visuaalinen todellisuus kauttaaltaan.
Tuliko saarnattua? Tuli, otan onkeeni, sillä tottahan pieni vähemmistö yhä lukee ja harrastaa kulttuuririentoja aidosti, jopa nuoretkin. Hyväksyn e-kirjatkin, vaikka en niitä itse suosi.
Miksi lukutaito on tärkeää? Se on avainasemassa kun ajatellaan ihmisen kasvua aikuiseksi ja aitoa muistin tai mielikuvituksen kehittymistä – kun halutaan oppia uutta, lukea ohjeita, seurata uutisia, ottaa kantaa, muodostaa oma mielipide ja esimerkiksi äänestää. Lukutaitoista ihmistä on vaikeampi huijata ja hyväksikäyttää. Hälyttävää onkin, että nuorten lukutaito länsimaissa ja erityisesti naisten lukutaito kehitysmaissa on heikkoa. Luku- ja kirjoitustaidon puute estää tasa-arvoista yhteiskuntakehitystä. Vallanpitäjän on aina helpompi kontrolloida kouluttamatonta ja lukutaidotonta kuin yhteiskuntaelämää tuntevaa, kulttuurista, taiteista ja tieteistä sivistynyttä kansalaista.
Vuoden 2022 tietokirja
Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia
(Siltala 2022, 720 s.)
Venäjä-tutkija Anne Applebaumin (vihdoinkin suomennettu!) teos “Gulag” on ensimmäinen Suomessa ja suomeksi ilmestynyt kokonaisvaltainen ja moniääninen tietokirja ja tutkimus stalinistisen “vankileirien saariston” historiasta. Se kattaa niin arkistolähteitä kuin aikalaisten – leirivankien, miesten ja naisten ja vartijoidenkin – muistelmia ja haastatteluja. Ääneen pääsevät ja/tai lainatuksi tulevat esimerkiksi Varlan Shalamov, Aleksandr Solzhenitsyn, Jevgenija Ginzburg ja kymmenet muut vähemmän tunnetut “leiriläiset”. Kyseessä on siis arvostettu tietellinen tutkimus niin stalinismin kehityksestä kuin vankileirien, Gulag-saariston kattavasta historiasta, julmasta ajanjaksosta, joka vei miljoonien Neuvostoliiton asukkaiden hengen (Oma arvosteluni kirjasta löytyy agricola-listalta)
En malta olla viittaamatta tässä yhteydessä juuri itsenäisyyspäivänä 6.12.2022 kuolleen, Suomen syntyä ja Venäjääkin paljon tutkineen sosiologi Risto Alapuron (1944-2022) viimeiseksi jääneeseen päiväkirjamaiseen työhön. Hän eli vierailevana tutkijana 1990-luvun vallankumouksen keskiössä Moskovassa vuosina 1990–1991, tarkkaili ja päivitti huomionsa, kun Neuvostoliitto hajosi ja maa mureni. Vallankumouksessa (Vastapaino 2021, 363 s.) jäi kansainvälisestikin tunnetun Alapuron viimeiseksi kirjaksi. Alaotsikkonsa ”Moskovan päiväkirjat”, on teos, joka sopisi Suomen kouluihin historian oheislukemistoksi siinä missä Applebaumin “Gulag”. Alapuron kirjassa kerrotaan kuukausi kuukaudelta, sivu sivulta ja tapaus tapaukselta kehityskulku, joka johti Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen. Tutkiva sosiologi tekee viiltävän tarkkaa pikahavainnointia kaduilla ja tuttavapiireissä; hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa silminnäkijänä, ammattilaisena.
Vuoden 2022 novellikokoelma
Johan Bargum: Ikämiehiä (Teos 2022, 137 s.)
Johan Bargum (s. 1943) kuuluu suomenruotsalaisten kirjailijoiden (mies)joukkoon, joista tunnetuimpia ovat Christer Kihlman, Jörn Donner tai Henrik Tikkanen – kaikki jo edesmenneitä.
Bargum ei ole lähellekään niin tunnettu kuin nuo kuuluisuudet. Silti erityisesti hänen pienet tarinansa ovat minusta varsinaisia novellitaiteen taidonnäytteitä. Uusin teos, Ikämiehiä summaa jotenkin surumielisesti mennyttä henkilöhistoriaa: pian 80 vuotta täyttävä kirjailija muistelee tapahtumia ja tapaamisia vuosikymmenten takaa. Bargum myös kysyy, mitä oikeasti muistamme menneestä – tai mitä muistamme kokeneemme tai ajatelleemme jossakin tietyssä elämänvaiheessa, kulminaatiopisteessäkin.
Ikämiehiä lukiessa jää pohtimaan muistin kummallisuuksia, sillä ihmisen muistilla on välillä oudot mekanismit. Mielikuvitus laukkaa kirjoittaessakin …ja yhtäkkiä muistamme valokuvaa katsoessa sen minkä haluaisimme unohtaa tai unohdamme olennaisen – kääntymällä sisäistetyn miliisin, tuon kaikkivoivan sensorin puoleen. Saman sukupolven tai suvun ja perheen jäsenet muistavat hankalia tai hauskoja asioita eri tavalla. Kaikki muistaminen on totta muistelijalle, vaikka ikääntyesssä muisti valehtelisi reippaasti, toisikin pintaan kätköissä olleita asioita ja tapahtumia uudessa järjestyksessä. Ihmettelen nykyisin sitäkin, miten muodikasta e-kirjaa pikakelauksella lukevan muisti ruokkii aitoa mielikuvitusta ja kuvia? Alkaako ihmisen mielikuvituskin toimia nykykiireessä pikakelauksella?
Ikämiehiä on myös osin joulukirja. Novellien nimetkin kertovat paljon: Jouluaatto, Sylvian joulu, Hautausmaa. Novelleissa vilahtelee kuolema, surut, kohtaamiset, ilot ja erot. Bargum muistelee paljon ihmissuhteitaan ja tilanteita, mihin kohtaamiset ja erot liittyvät. Novellikirjan henki on haikean kaihoisa, mutta elämässä löytyy iloja myös ikämiehen elämään. Kirjailija osaa kaivaa arvokasta myös yksinäisyydestä ja mielen maisemasta, siinä missä luonnosta ja pienestä kävelyretkestä. Jouluaatto on kirjan pisin novelli ja jää ehkä siksikin parhaiten mieleen. Bargum on kirjoittanut monenlaisia tekstejä jo reilut 55 vuotta – ja saanut myös työssään arvostusta. Ikämiehiä on nostettu vuoden 2023 Runeberg -ehdokkaiden joukkoon. Se olisi kelvannut Finlandia-sarjaankin siinä missä Iida Rauman Hävitys.
Lukeminen kannattaa muulloinkin kuin joulupyhinä, sillä “lukutaidoton ihminen on aina huijattavissa” kuten Finlandia-palkintojuhlassakin todettiin…
Öisinajattelija