Suomi-Venäjä-Seuralla ei ole helpot ajat edessään. Ukrainan sota ja Venäjän johdon, Vladimir Putinin tuhoon tuomittu agressiopolitiikka on aiheuttanut sen, että niin venäjän kieli, kulttuuri kuin kansalaisetkin ovat nyt syrjitetyssä asemassa suomalaisesta yhteiskunnasta. Se on valitettavaa, mutta ei ihan koko totuus.

Suomessa asuu kymmeniä tuhansia venäjänkielisiä ja uusia kymmeniä tuhansia on tulossa Ukrainan pakolaisina. Suuren osan äidinkieli on venäjä, joten myös kielialue saa lähivuosina vahvaa kuttuuristakin potentiaalia suomalaisessa yhteiskunnassa. Ongelmiltakaan ei varmasti vältytä, mutta onneksi suomalaisten auttamishalu on nyt harvinaisen suurta ja koskettaa koko yhteiskuntaa.

Tunnen Suomessa jo vuosikausia asuneita, täysin kaksikielisiä kulttuurihenkilöitä, joista monet asuvat susirajalla idässä:mieleen tulevat vaikka tutkija Olga Davydova, kirjailija Arvi Perttu ja muusikko Arto Rinne. Heidän suhteensa Ukrainan sotaan ja Vladimir Putinin hallintoon on ollut jo vuosikausia selvä, joten voin mainita nimetkin (mikä ei ole itsestäänselvyys silloin kun putinismin kriitikko tai sodanvastustaja voi joutu syyttä kärsimään kotimassaan jos nimi tulee julki). Jokainen heistä on ollut myös enemmän tai vähemmän julkisuudessa Ukrainan sodan yhteydessä. Olga Davydova oli vuosia myös tutkijakollega Joensuun Karjalan tutkimuslaitoksessa; hänet on nimetty joku vuosi sitten myös yliopistopiireissä vuoden tutkijaksi.

 

Kalakaverini Arvi Perttu

Asuin ja tein tutkimustyötä Lieksassa, vuosina 2012-2016. Tutustuin siellä Suomeen Petroskoista parikymmentä vuotta sitten muuttaneeseen Arvi Perttuun, josta tuli paitsi ystävä myös kalakaveri. Arvin kalastusharrastus juontaa juurensa lapsuudesta: isä, kirjailija Pekka Perttu kuljetti poikaansa Vienan Karjalan kalavesille jo pienestä pitäen. Sukutaulu on komea, sillä runonlaulu ja kirjoittaminen kulkee geeneissä.

Kalastus näkyy Arvin viimeisessä Lieksaan liittyvässä kirjassakin, jota voi luonnehtia vaikka “perussuomalaisena tragikomediana”.

 

Arvi Perttu: Muujoen Nefertiti. Artain &Nord 2021, 171 s.

Arvi Perttu (s.1961 Petroskoissa) on viihtynyt hyvin uudessa kotikaupungissaan Lieksassa – kalastellen kesät ja kirjoitellen talvet. Uusi syyskesällä 2021 ilmestynyt pienromaani kertoo perussuomalaisen Korhosen yllättävästä kaukorakkaudesta “Muujoen” rajakaupunkiin muuttaneeseen nuoreen somalinaiseen. Tämän Korhonen nimittää kuvitelmissaan ja unissaan taruprinsessa “Nefertitiksi”.

Rakkaustarina saa yllättävän alun kun eronnut ja sairaseläkkeelle jo jäänyt perussuomalaisten kellokas tuntee nenässään outoa tuoksua. Valtuutettujen kokoushuoneella tuoksuu “huoralta” ja Korhonen vaatii ryhmälleen toista kokoontumistilaa. Entinen kun on myös somaliyhteisön käytössä.

Pian Nefertititn tuoksu tekee Korhosen lähes hulluksi. Hän alkaa pian nauttia tuoksusta ja haaveilla kuvankauniista naisesta. Eroottiset mielikuvat ovat Arvi Pertun uuden Muujoen Nefertiti -kirjan suola. Toinen johtoteema on Korhosen kiihkeä ja maaninen kalastusharrastus ja mieltymys pontikkkaan sekä aitoon läskiin; entisestä vaimosta on tullut melkein kasvissyöjä ja aikuiset pojat tunnustavat maailmalla aivan muuta aatetta kuin isänsä.

 

Arvi Pertun kanssa kalassa

Kirjan maisemista tunnistaa Lieksan ja sivuteemasta kalastuksen asiantuntijan. Istumme Arvin veneessä, Lieksan Mähköjoen mutkaisessa, sinne tänne poikkeilevassa uomassa syyskuussa 2021. Joenhaara muistuttaa välillä puroa. Vene lipuu kohti Pokronlampea, missä hauki ja kuha tavallisesti nappaavat. Ei napannut tällä kertaa. Saaliina oli kolmen tunnin virvelöinnistä vain puolikiloinen hauki. Mähkö- tai oikeammin Sokojoen vehmaat kaislikot rannnalla tuovat mieleen Amazon-viidakon, mutta kylmä viima kertoo muuta. Sää on sentään elokuun lopulla, syyskesän aurinkoinen ja kirjailija vakuuttaa että kalaa tulee näillä vesillä kunhan heittää siiman ”tuonne kaislikon ulkopuolelle, ihan rannalle, mutta ei sinne kaislikkoon ja lumpeisiin ettei jää uistin kiinni”. Ei napannut sielläkään. Arvia kusettaa, mutta sen voi tehdä veneessä hallitusti.

Kalaa ei ei tällä kertaa tule, ei haukea, ei kuhaa, jota lieksalaiset enemmän himoavat. Arville kelpaa hauki – ja sitä, edellispäivänä savustettua, syömme keittiössä. Yli kaksikiloisen hän sai uistimeen kanttorivaimon soutaessa. Arvi elää luonnosta ja kalasta, jota osaa pyytää ja valmistaa isänsä reseptien mukaan, kyytipojaksi omista aronia-pensaista kotiviiniä tehden. Suomeen muuttanut kirjailija-kääntäjä päätyi Lieksaan kymmenkunta vuotta sitten eikä kadu: “Tämä on melkein vuokkiniemee, erämaata ja toisseutua, ei kenenkään maata. Viihdyn täällä”.

Luin Lieksasta palattuani Arvi Pertun uuden kirjan,olemme ystäviä, olen melkein jäävi, mutta kun tuntee miehen ja tämän kotikonnun Lieksassa,voi vain ihailla Muujoen Nefertiti – kirjan uutta aluevaltausta.

Palataan asiaan: kirjan aihe lähtee lehtijutusta. Paikallislehti kertoi aikoinaan että muuan perussuomalainen olisi Lieksassa vaatinut uutta kokoushuonetta valtuutetuille koska paikallisen somalikokoontujien jäljiltä “huoneessa tuntui aina outo tuoksu”

Arvi Perttu jäi asiaa ihmettelemään ja tuoksuja haistelemaan. Kadulla käveli silloin jokunen hunnutettu somalinainen, jotka eivät kummemmin tuoksunut, mutta kirjailiaa kiinnosti kirjailijana myös se mitä hunnun alle kätkeytyi. Juuri tästä arvoituksesta kirja alkaa, enempää ei kannata kertoa juonta paljastamatta. Vaan ehkä sen verran, että Muujoen kalastaja Korhonen, perussuomalainen, ihastuu kaukorakkautensa kohteeseen kuin pikkupoika. Siinäpä maailmankuva sitten järkkyy.

 

Muusikko Arto Rinne Joensuussa

Arto Rinne (s. 1966) muutti Suomeen kolmisen vuotta sitten. Tukikohdaksi tuli isän, Pauli Rinteen kotikaupunki Kouvola. Arto, kuten Arvi Perttukin on kulttuurisukua ja samalla tavalla täysin kaksikielinen. Kun tapaamme maaliskuun 2022 lopulla on vaikea löytää sanoja kertomaan miltä tuntuu, miltä Venäjä tuntuu ja miten suhtautua ihmisiin, joiden sisällä on syvä suru viime viikkojen tapahtumista. Arto on silti selvästi tyytyväinen, että asuu nyt Suomessa ja voi sanoa suht avoimesti mitä mieltä kotimaansa tapahtumista on. Hän, kuten Arvi Perttukin, ei ole missään mielessä mikään poliittinen henkilö tai julistaja.

Arto Rinne: Karjalaan kaikonneita. Juminkeko 2021. 235 s

Muusikko, toimittaja ja nyt myös kirjailija Arto Rinne on talven 2022 aikana kierrellyt Suomea esittelemässä kirjaansa Karjalaan kaikonneita. Joensuun kirjaston Muikku-salissa hän esiintyi täydelle salille ja innostuneelle yleisölle maanantai-iltana 28.3. Maestro tarinoi, lauloi ja soitti.

Arto Rinne on Suomeen muutettuaan musiikin teon ohella koonnut kirjaksi isovanhempiensa ja vanhempiensa elämäntarinaa. Isän haastatteluista, muistoista, kirjeistä ja arkistolähteistä syntynyt teos on koskettava sukupolvikertomus suomalaisten pakolaisten kohtaloista Neuvosto-Venäjällä.

Istumme Arton kanssa iltapäivää Joensuun teatteriravintolassa. Nostalgia nousee pintaan, sillä keskustelukumppanille tulee heti mieleen isä, kaupunginteatterin näyttelijänä ja myös ohjaajana pitkään työskennellyt Pauli Rinne (1934-2021):

– “Uskoisin että hän on 1990-luvulla istunut useampia kertoja mahdollisesti tämän saman ravintolapöydän ääressä. Isähän muutti tänne, oikeisiin töihin, jo vuonna 1991 – heti Neuvostoliiton hajottua. Jotkut pitivät Paulia petturina, mutta niin monet muutkin inkeriläiset ja suomensukuiset muuttivat Suomeen juuri perestroika ja glasnost -politiikan ansiosta. Isä ei ollut varsinainen paluumuuttaja, vaan Joensuun teatteri oli työpesti”.

Arto itse jäi tuolloin Petroskoihin ja loi komean uran radiotoimittajan töiden ohella muusikkona yhtyeissä nimeltä Sattuma, Myllärit ja Santtu Karhun Talvisovat. Suomen vierailuja kertyi lukuisia, mutta lopullinen muutto Kouvolaan, isän naapuriin, tapahtui vasta hiljattain.

Isovanhempien ja vanhempien tarina

Arto Rinteen isovanhemmat Saimi ja Uuno Rinne loikkasivat Virolahdelta Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Loikkaus oli osa kansainvälistä muuttoaaltoa, jolloin pula-ajan lännestä , Amerikasta ja Suomestakin lähdettiin Neuvosto-Venäjälle paremman elämän toivossa. Neuvostopropaganda voitti ennakkoluulot, mutta siitä sai kärsiä rajusti. Arton isovanhemmat päätyivät karkotukseen Novosibirskiin, missä isä, Pauli Rinne syntyi 1934. Matka takaisin Karjalaan oli vaiheikas ja isä-Paulilla pitkä tie karkotusten ja vankilaepisodien jälkeen. Ura Petroskoin Suomalaisen teatterin näyttelijäksi ja sittemmin johtotehtäviin voisi olla monen muunkin tarinan aihe.

Karjalaan kaikonneita -kirjan kuvitus on niukkaa mutta paljonpuhuvaa aikalaistarinaa. Enemmänkin olisi toivonut kun tietää että kuva-arkisto on rikas. Arton oma lapsuus on sukutarinassa sivuseikka, isovanhempien kokemukset, tarinat ja opetukset sekä isän tarina keskiössä. Myös Petroskoin Suomalaisen teatterin historia ja näyttelijäkaskut ovat kiehtovia siinä missä loppupuolen Saimi-mummon kirjeet Suomeen.

Harva tietää, että Pauli Rinne oli myös elokuvanäyttelijä. Hän esiintyi hieman puisevassa menestystarinassa 1960-luvun elokuvassa Osoboje mnenije / Erilainen mielipide, josta leikattiin pois kuuluisan bardi-laulajan , Vladimir Vysotskin esiintyminen. Rinne ehti todistaa filmauksissa Vysotskin lahjakkuuden. Doverije / Luottamus oli toinen filmi, missä oli Pauli Rinteen näyttävä roolisuoritus. Se oli YYA-Suomen yhteistuotantoelokuva, jossa suomalaispuolelta ohjauksesta vastasi Edvin Laine. Kun Pauli Rinne patsasteli elokuvaroolinsa mukaisessa upseerin roolissa Talvipalatsin eli Eremitaasin käytävillä, vartija eli “deshurnaja” erehtyi kysymään, ilmeisen yhdennäköisyyden innoittamana: “Oletko sinä se Nikolai Toinen”?

Pauli Rinnettä moinen vertaus nauratti. Monen roolin miestä, joka jossakin vaiheessa joutui liittymään uransa takia myös Neuvostoliiton Kommunistiseen puolueeseen, voi luonnehtia myös lopputuloksesta, minkä Arto kiteyttää:

“Elämästä voi selvitä hengissä, mutta ei helpolla ja usein vain sattumalta!”

Pentti Stranius, Öisinajattelija